Heinäkuussa reissusuunnitelmani vaihtuivat hautajaisten ja perunkirjoitusten järjestämiseen, kun löysin täysin yllättäen äitini kuolleena kotoaan.
Epätodellisen olon, shokin ja suuren surun keskellä yritin hoitaa pakollisia asioita parhaani mukaan muutaman sukulaisen avustuksella. Ainoana lapsena minut todellakin yllätti kuinka paljon hoidettavia ja huomioitavia asioita omaisten niskaan kaatuu ihmisen kuollessa. Miten siinä tilassa pitäisi osata toimia ja hoitaa asiat oikeassa järjestyksessä? Virkatodistukset perunkirjoitusta varten, siunaustilaisuuden, papin ja kanttorin varaaminen, hautapaikan varaaminen, tuhkauksen ja uurnanlaskun varaaminen, papin tapaaminen, hautajaisten musiikki ja käsiohjelma, arkun ja uurnan valitseminen, vainajan vaatteiden valinta, vainajan kuljetukset, tuohukset, kukkalaitteet siunaus- ja muistotilaisuuteen, muistotilaisuuden järjestäminen tarjoiluineen, muistomerkki haudalle, kuolinilmoitus sanomalehteen, vuokra-asunnon irtisanominen, tyhjentäminen ja siivoaminen, huonekalujen ja tavaroiden läpikäyminen, varastoiminen ja myyminen, vainajan sopimusten ja liittymien irtisanominen, asiakkuustilien lopettaminen, yhteydenotot velkojiin, saldo- ja korkotodistukset sekä muun omaisuuden selvittäminen perunkirjoitusta varten, perunkirjoittajan tapaaminen ja satoja muita yksityiskohtia...
Jos eläminen Suomessa on kallista, niin on myös kuoleminen. Olisi ollut helppoa antaa asiat hautaustoimiston ja perunkirjoittajan hoidettaviksi, mutta koska pienituloisella äidilläni ja minulla työttömänä ei liikoja rahoja ollut, jouduin hoitamaan mahdollisimman paljon itse. Jälkeenpäin en edes käsitä kuinka sen suuren tunnemyrskyn keskellä sain kaikki asiat hoidettua vajaassa neljässä viikossa. En muistaisi asioista puoliakaan, jos en olisi järjestelmällisenä ihmisenä pitänyt tarkkaa kirjaa ja merkinnyt ylös jokaisen liikkeeni, yhteydenoton ja puhelinsoiton.
Olin suunnitellut lähteväni pidemmäksi aikaa ulkomaille ja vaikka hautaus- ja perunkirjoituskulut haukkasivatkin suuren osan matkabudjetistani, en suostunut luopumaan unelmastani. Uurnanlaskun ja perunkirjoituksen jälkeisenä päivänä lähdin tuulettamaan päätäni ja keräilemään voimia tuttuun ja turvalliseen Turkin Alanyaan. Unelma Turkkiin lähdöstä pitikin minut liikkeellä kaiken sumun keskellä.
Äiti 1955 – 2016. Lepää rauhassa.
Vielä useamman kuukauden jälkeenkin suru tulee aaltoina. Kun vilkaisee puhelinta ja muistaa, että äiti ei soita enää koskaan. Kun miettii tuliaisia sekä joululahjoja ja muistaa, että äidille ei tarvitse enää ostaa mitään. Kun ostaa villatossut ja tajuaa, että äiti ei ole enää kutomassa villasukkia (äitini oli tunnettu siitä, että hän kutoi aina sukkia koko suvulle ja ystävilleen). Spontaani itku hautausmaan ohi kävellessä ja tietyn musiikkikappaleen soidessa. Ja kuinka monet kyyneleet olenkaan vuodattanut ystävilleni... Väsymystä, unettomia öitä, painajaisia tai muutoin erikoisia unia lähes joka yö, kun silmänsä ummistaa.
Vielä on suruaikaa jäljellä ja muistin pätkiminen kertonee, että sumusta ei ole vieläkään täysin selvitty. Ja ei kai surusta ja menetyksestä tarvitse koskaan täysin toipuakaan, pitää vain opetella elämään sen kanssa.