Muutto ei ole koskaan kovin helppoa, ei varsinkaan vieraassa maassa yksinäiselle sinkkunaiselle. Muuttoon liittyy paljon tunteita, järjestelyä, rahanmenoa, virastoasioita, tavaroiden läpikäymistä, pakkaamista ja purkamista.
Ei suotta sanota, että muuttaminen on yksi isoista kriiseistä ihmisen elämässä ja pahimmillaan se voi olla niin raskas ja ahdistava koettelemus, että sitä on kuulemma verrattu läheisen kuolemaan tai avioeroon. Hermorakenteeni olikin välillä koetuksella, mutta loppujen lopuksi selvisin muutosta kohtuullisen sutjakasti. Mieluisan uuden kodin löytäminen teki myös muutosta helpompaa. On aina mukava muuttaa entistä parempaan asuntoon.
Jouduin muuttamaan, koska edellinen vuokranantajani laittoi vuokraamani asunnon myyntiin. Huhtikuussa sain asiasta puhelun kiinteistönvälittäjältä ja siitä alkoi neljä kuukautta kestänyt uuden vuokra-asunnon metsästys, josta kirjoitin edellisessä blogikirjoituksessani:
» Lauluni sadepäivän varalle: Projektina vuokra-asunnon metsästys Alanyassa.
Turkkilainen byrokratia tutuksi
Siinä missä Suomessa asiat hoituvat puhelimitse tai netin välityksellä, tarvitsee Turkissa vielä lukemattomia papereita, leimoja ja ravaamaan virastosta toiseen. Kielitaitoni ei ole vielä useamman Turkissa oleskellun vuoden jälkeen mikään huikea, mutta onnistuin kuitenkin selviytymään yksin kaikista virastoasioista. Turkkilainen byrokratia on joskus hermoja raastavaa, jopa turkkilaisille, jotka sentään ymmärtävät sujuvasti kieltä.
Vuokrasopimuksen kävin hyväksyttämässä notaarilla heti seuraavana päivänä sopimuksen teosta. Sopimuksessa oli kuitenkin pieniä puutteita, joten jouduin hyppäämään välillä kiinteistönvälitystoimistossa korjaamassa puutteet ja sieltä sitten takaisin notaarille jonottelemaan. Kävin ottamassa kopioita passistani sekä oleskeluluvastani ja notaarin leimojen kera marssin Göç İdaresiin, maahanmuuttovirastoon, tekemään osoitteen muutosta. Pelkkä vuokrasopimukseni ei kuitenkaan kelvannut sinne, joten minut passitettiin Belediyelle, kaupungintalolle, hakemaan virallista osoitepaperia. Osoitepaperin saatuani ja muuttoilmoituksen täytettyäni marssin takaisin maahanmuuttovirastoon, jossa todettiin papereiden olevan kunnossa, mutta uuteen osoitteeseeni oli jäänyt kummittelemaan pari entistä asukasta. Osoite oli siis ns. "täynnä" ja minut passitettiin vuorostaan Nüfukselle, väestötoimistolle, tyhjentämään osoite ennenkuin voin tehdä osoitteenmuutoksen. Nüfuksella vaadittiin näyttämään sähkö- tai vesilaskua, jotka olisivat nimelläni uudessa osoitteessa, mutta koska en niitä ollut ehtinyt vielä tekemään lensin sieltä bumerangina ulos ja minua kehoitettiin varaamaan seuraavalle kerralle tapaamisaika.
Seuraavaksi lähdinkin tepastelemaan kohti sähkölaitosta miettien kuka hullu muuttaa elokuussa ja ramppaa tuntikausia virastosta toiseen elokuun helteissä. Matkalla sähkölaitokselle löysin sattumalta toimiston, josta sain hommattua DASKin (Doğal Afet Sigortaları Kurumu), luonnonkatastrofi/maanjäristysvakuutuksen, joka vaaditaan sähkö- ja vesisopimuksen tekoon. Google maps ohjasi minut ensin väärään sähkökonttoriin, josta minut lähetettiin toiseen ja sieltä minua oltiin lähettämässä takaisin ensimmäiseen, vaikka olin sieltä juuri tullut. Kello oli 10 minuuttia vaille sulkemisajan perjantai-iltana ja siinä vaiheessa aloin olemaan jo aika tuskastunut jonoteltuani sekä rampattuani neljä tuntia paikasta toiseen. Jouduin ottamaan puhelinsoiton turkkilaiselle ystävälleni, joka toimi hetken aikaa tulkkinani, konttoreiden vartijat soittelivat keskenään, ohjasivat minut oikealle tiskille ja sain viimein sähkösopimuksen tehtyä.
Viikonloppuna oli aikaa levähtää virastoasioista ja aloittaa pakkauspuuhat, hankkia muuttofirma ja järjestellä muita asioita. Ystävä auttoi siivoamaan uutta asuntoa.
Sain vielä päivän lisäaikaa huilata ennen virastoasioiden jatkamista, kun maanantaina 30. elokuuta juhlittiin Turkissa Voiton päivää (Zafer Bayramı), joka on itsenäisyyssodan vuonna 1922 päättäneen Dumlupınarin taistelun vuosipäivä. Pyhäpäivä siis, jolloin virastot ovat kiinni. Ihastelin juhlapäivän ilotulituksia ja Kale linnoituksen valoja uuden asuntoni kattoterassilta.
Virastokierros jatkui seuraavalla viikolla vesisopimuksen teolla, joka onnistuikin heti kerrasta, vaikka minua hyppyytettiinkin tiskiltä toiselle useamman kerran. Vesilaitokselta menin kokeilemaan onneani taas Nüfukselle, äärimmäisen ystävällisen virkailijan ansiosta sain osoitteeni tyhjennettyä ja pääsin viimein Göç İdaresille, maahanmuuttovirastoon, suorittamaan osoitteenmuutoksen loppuun. PTT:ltä, eli paikallisesta postista, piti vielä hakea vanhan sähkösopimuksen takuusumma takaisin, ensimmäisellä kerralla se ei ollut vielä tullut, seuraavalla kerralla pyydettiin oleskelulupaa, passia ja turkkilaista veronumeroa, joista jälkimmäistä minulle ei sillä kertaa ollut mukanani, ehkä seuraavalla kerralla sekin jo onnistuu.
Kaikkien virastoasioiden hoitamisen jälkeen oli aika kuningas olo. Minä selviydyin yksin, ilman apua tai tulkkia (okei, vain kerran väärältä sähkökonttorilta jouduin väsyneenä ja melkein itkua tihrustaen soittamaan vähän tulkkausapua).
Muuttopäivät
Muuttopäivänä muuttoauto ilmestyi talon eteen sovittuun aikaan. Olin pakannut ja lajitellut kaikki tavarani, pyydystin kissani bokseihinsa ja telkesin ne vessaan turvaan. Muuttomiehiä oli neljä ja he alkoivat virittelemään parvekkeelle hissiä, jonka avulla tavarani siirtyivät kätevästi toisesta kerroksesta suoraan muuttoautoon. Asunto oli tyhjennetty jo tunnissa ja ystäväni oli apuna kantamassa muuttomiehille vettä ja vahtimassa etteivät kissat pääse livahtamaan karkuun.
Uusi asuntoni sijaitsee vanhan turkkilaisen talon neljännessä kerroksessa. Talossa ei ole hissiä, mutta muuttohissin (evden eve asansörlü taşıma) avulla tavarat saatiin hienosti parvekkeen kautta uuteen asuntoon. Pyykkikone, jääkaappi, sohva, sänky ja kaikki muut pienemmät tavarat ja pussukat siirtyivät hienosti. Muuttoauto tuli vanhalle asunnolleni kello kahdeksan aamulla ja jo 10:30 kaikki tavarani olivat sisällä uudessa asunnossani.
Katso videolta kuinka kätevä tuollainen muuttohissi onkaan. Muutto sujui sen avulla oikein sutjakkaasti. Muuttomiehet olivat ammattilaisia, jotka hienosti suojasivat isommat huonekalut ja kodinkoneet sekä purkivat ja kasasivat sängyn kädenkäänteessä. Muutossa ei mennyt rikki mitään, kahta kananmunaa lukuunottamatta, jotka olivat vahingossa unohtuneet ruokakassiin.
Muuttomiesten lähdettyä Türk Telekomin miehet tulivat asentamaan modeemin ja sain kotinetinkin heti toimintaan. Kävimme Koçtaşissa tekemässä muutamia pikku hankintoja, kuten tangon vaatekaappiin, nippusiteitä ja verhonipsuja. Ystäväni tulivat asentamaan kissaverkkoa parvekkeelle ja toivat ruokaa, kun en ollut ehtinyt ja muistanut syödä koko päivänä juuri mitään.
Väsyttävän päivän päätteeksi jalkoja särki ja ilman ilmastointia oli vähän turhan kuuma saada unta, mutta en malttanut olla purkamatta heti muuttolaatikoita ja pussukoita, jotka kaaoksenomaisesti valloittivat makuuhuoneeni. Aamuyön pikkutunteina luovutin ja piilotin loput pussukat valtavan isoon kiinteään kaappiin, joita on turkkilaisista vanhoissa asunnoissa. Sittemmin olen nekin jo purkanut.
Seuraavana aamuna ystäväni tuli hakemaan minut vanhalle asunnolle, josta ilmastointimiehet tulivat hakemaan ilmalämpöpumppuni sekä auttoivat irrottamaan valaisimia. Nappasimme kissani sekä viimeiset tavarat mukaamme ja veimme ne uudelle asunnolle. Parin tunnin päästä ilmastointimiehet tulivat asentamaan huolletun ilmalämpöpumpun sekä pyykkikoneen. Ihana viileys virtasi taas uuteen asuntooni ja kissatkin pääsivät tutkimaan uutta kotiaan.
Puuhaa riitti ja tulee riittämään vielä tulevillekin päiville, vanhan asunnon siivous ja avainten luovutus, lukon vaihto uuteen asuntoon, verhojen pesu, silitys ja ripustaminen, sähkömies kävi asentamassa valaisimia sekä muutaman uuden pistorasian, ikkunankorjaaja kävi vaihtamassa uuden lasin ikkunaan, jonka läpi asunnon vanha ilmalämpöpumppu oli asennettu, ikkunat haluaisin pesettää, laittaa tauluja seinille, terassille haluaisin verhot ja lisää kasveja...
Muutto opetti taas kuinka malttamaton, järjestelmällinen ja (liian) pikkutarkka olenkaan. Pitäisi opetella olemaan itselleen armollisempi. Ei kaikkea tarvitse saada valmiiksi hetkessä. Pitäisi osata elää hetki kaaoksen, epäjärjestyksen ja keskeneräisyyden keskellä. Pitäisi opetella pyytämään myös enemmän apua. Kiitos ystävät, ilman teitä en olisi selvinnyt tai pystynyt jakautumaan kahteen paikkaan yhtä aikaa.
Hetken mietin myös tämän blogikirjoituksen julkaisemista nyt, kun kaikki ei ole uudessa asunnossani vielä valmista, mutta onko mikään koskaan valmista? Asioiden etenemistä voi seurata myös Instragram-tililtäni, joten jos kiinnostaa, niin otahan se seurantaan. Sieltä löydät kuvia ja tarinoita myös muista seikkailuistani: www.instagram.com/titityyppi/
Uusi koti Alanyan kattojen yllä
Remontoitu ja mustavalkoinen moderni asunto vaihtui perinteisempään vanhaan turkkilaiseen taloon ja asuntoon. Uusi asunto tuntui kuitenkin jo heti kodilta. Vanhoissa taloissa on mielestäni jotain sielua ja tunnetta, joka uudemmista asunnoista puuttuu. Isot ja korkeat huoneet, viehättävät pariovet olohuoneen ja makuuhuoneen välissä, erillinen keittiö, valtavan kokoinen kiinteä vaatekaappi, oma kodinhoitoparveke, kissoille oma verkotettu parveke sekä yksi parveke, johon voin raahata terassikalut suojaan pansuurien taakse talven tuulilta ja tuiskuilta, vanhat puukarmiset ikkunat ja puiset narisevat lattiat. Nyt meillä on kissojeni kanssa 100 m² tilaa mellastaa.
Ja mikä parasta: oma, yksityinen viiniköynnösten varjostama 40 m² kattoterassi, johon rakastuin ensimmäistä kertaa jo asunnon vuokrailmoituksen nähtyäni. Ihanan asunnon ja varsinkin kattoterassin vuoksi olen valmis kiipeilemään rappuja hissittömässä talossa. 70 rappusta. Olenhan asunut aikaisemmin myös Alanyan Kale-linnoituskukkulalla ja sinne vasta riittikin portaita ja kiipeämistä. Lue Kalella asumisesta aikaisempi blogikirjoitukseni:
» Lauluni sadepäivän varalle: Asuminen Kale-linnoituskukkulalla
Monta vuotta asuin samoilla kulmilla, jotka tunsin jo kuin omat taskuni. Ihmiset, lähikaupan myyjät, kauppiaat sekä ravintolat tulivat tutuiksi. He tunsivat minut jo nimeltä ja jopa mitä tupakkamerkkiä poltan. Uuden kodin myötä uusilla kulmilla riittää paljon uutta tutkimista. Missä on lähin ruokakauppa? Missä voin käydä maksamassa laskuni? Mitä kaikkia uusia ruokapaikkoja löytyykin ihan kulmilta? Missä voin huollattaa pyöräni (joka sekin tietenkin hajosi kaiken muuttohässäkän keskellä)? Tuttu kaupunki ja periaatteessa tutut kulmat, mutta niin paljon taas kaikkea uutta tutkittavaa. Muutos lienee ihan tervetullutta.
Vanhat tavarat, vaatteet, astiat, huonekalut, verhot ja valaisimet löysivät helposti paikkansa uudessa kodissa ja mitään uutta minun ei tarvinnut hankkia. Halusin kuitenkin palkita itseni onnistuneesta muuttosuorituksesta ja hankkia uuteen perinteiseen turkkilaiseen kotiini palasen turkkilaista kulttuuriperintöä, käsinkudotun turkkilaisen kilim-maton, josta lisää seuraavassa blogikirjoituksessa:
» Lauluni sadepäivän varalle: Turkkilaiset käsinkudotut Kilim-matot
