torstai 29. marraskuuta 2018

Alanyan parhaat palat



Marraskuussa yksi nuoruuden aikaisista ystävistäni tuli äitinsä kanssa vierailemaan luokseni ja viettämään yhden lomaviikon Alanyaan. Viimein oli aikani esitellä vanhoille ystävilleni millainen on minun Alanyani sekä missä ja miten minä täällä asun.

Olen asustellut Alanyassa kesät talvet kohta jo kolme vuotta. YT-neuvotteluiden ja töiden päättymisen jälkeen tulin tänne Suomen talvea pakoon muutamaksi kuukaudeksi ja sillä tiellä olen vieläkin lähes kolme vuotta myöhemmin. Turkissa asumiseni ensiaskeleista löydät blogistani lisää tunnisteella "irtiotto".

Tämän kolmen vuoden aikana Alanyassa luonani vierailleet vanhat suomalaiset ystäväni ja sukulaiseni voi laskea yhden käden sormilla. Yhden käden. Kolmen vuoden aikana. Muuten useimmat ystävistäni ovat hyvin liikkuvaista sorttia ja matkustelevat ulkomailla useamman kerran vuodessa, mutta "eivät halua tuhlata lomapäiviään mihinkään Turkkiin". Eivätkä näin ollen siis minuunkaan. Yksin ei onneksi Alanyassa tarvitse olla. Uusia ystäviä ja kavereita on löytynyt Alanyasta paljon. Rikkaus on erimaalaiset ja eri-ikäiset kaverit. Jokin samankaltaisuus meitä vetää puoleensa, vaikka olemmekin hyvin erilaisia ja erilaisista lähtökohdista tänne päätyneet. Monet ovat päätyneet Alanyaan asumaan ja monet vierailevat täällä useita kertoja vuodessa, vaikka eivät täällä varsinaisesti asuisikaan. Monia tapaan myös itse Suomessa käydessäni. Monen Alanyassa asuvan tai vierailevan suomalaisen tavoin olen toki itsekin aikoinaan päästänyt suustani ne surullisen kuuluisat sanat, että ikinä en Turkkiin lähde, mutta yhtä monien tavoin olen sanani joutunut pyörtämään, kun joku Alanyan taikapöly on minuun iskenyt.

Viikon mittaiseen Alanyan pintaraapaisuun sisältyi hyvää ruokaa ja juomaa, upeita vuoristomaisemia, hedelmä- ja vihannesmarkkinat, auringonlaskuja rannalla, pyörähdys öisen baarikadun jytkeessä, shoppailua, turkkilainen hamam ja tietysti kiertelyä Alanyan keskustan alueella ja nähtävyyksillä, kuten satama, Kale köysiratoineen ja näköalaravintoloineen, vanha telakka ja punainen torni. Seuraavana muutama poiminta viikon parhaista paloista.

Viikon ruokapaikat top 3

Ruoka- ja juomapuolen parhaita paloja viikon aikana olivat perinteinen turkkilainen aamiainen vuoristossa Alanyan kaupunkia ihaillen, samppanjabrunssi En Vie Beach -ravintolassa ja lounas Dim-joella. Viikon aikana tutustuttiin mm. perinteisiin turkkilaisiin alkupaloihin, meze, turkkilaisiin täytettyihin lettusiin, gözleme, ja tietenkin myös kebabiin. Epäturkkilaisempia valintoja edustivat esimerkiksi sushilla käynti SushiCo -ravintolassa ja viskillä terästetyt iltakahvit Elite -ravintolassa. Eliten irish coffeet ovat kaupungin parhaat, eikä vähiten mielenkiintoisen valmistusshown vuoksi.





En Vie Beach ja samppanjabrunssi
Ensimmäisen päivän valjettua suuntasinne samppanjabrunssille En Vie Beach ravintolaan. En Vie Beach on tyylikäs ravintola Alanyan itäisen rannan puolella, siellä on hyvät ruoat ja hienot näköalat rannalle ja Kalelle. Samppanjabrunssi tarjoillaan sunnuntaisin ja siihen kuuluu lajitelma erilaisia alkupaloja, salaattia, lihaa, kanaa ja shampanjalasit tultiin aina täyttämään niiden tyhjennyttyä. Nälkäisenä ei tarvinnut brunssilta poistua. Eikä selvinpäin. Hintaa samppanjabrunssilla oli 115 tl/hlö (nykykurssilla n. 19 €).




Turkkilainen aamiainen Tepellä
Turkkilainen aamiainen, kahvaltı, on tunnettu monipuolisuudestaan ja käsite siinä missä englantilainenkin aamiainen. Aamiaispaikaksi valikoitui tällä kertaa ravintola Zirve Tepellä. Siellä pöytään kannetaan vaikka minkälaista kippoa ja kuppia erilaisia turkkilaisia herkkuja. Valitettavasti olen surullisen kuuluisa ruokatietämyksestäni ja kokkaustaidoistani, joten en tiedä ehkä puolistakaan mitä ne olivat, mutta hyviä ne olivat ja monta kippoa sekä teelasillista saatiin tyhjennettyä ennenkuin maha oli täysi. Aamiainen Zirvessä 40 tl/hlö (n. 7 €).

Turkkilaisesta aamiaisesta Tepellä olen kirjoittanut aikaisemminkin blogiini:
Tepe Mountana - turkkilainen aamiainen vuoristossa



Lounas Dim-joella
Dim-joen omalaatuisia joen päällä sijaitsevia ravintoloita edusti tällä kertaa Göl piknik. Tarjolla perinteistä turkkilaista ruokaa, mutta näiden Dim-joen ravintoloiden erikoisuus onkin muualla kuin varsinaisessa kulinaristisessa nautinnossa. Dim-joki on kesäisin suosittu piknikpaikka myös paikallisten keskuudessa ja niin paikalliset kuin turistitkin saattavat viettää siellä koko päivän syöden, juoden ja viettäen aikaa joen päällä olevissa lautoissa. Kesäsunnuntaisin Dim-joen ravintolat ovat usein niin täynnä, että sieltä on vaikeuksia löytää edes parkkipaikkaa.

Göl Piknik sijaitsee Dim joen yläpäässä, lähellä patoa ja se valikoitui kohteeksemme tällä kertaa, koska tiesin sen olevan aurinkoinen paikka. Vaikka eleltiinkin jo marraskuun puoliväliä säät pääsääntöisesti suosivat meitä. Viikon ajalle osui vain yksi kovempi sade- ja ukkoskuuro ja sekin vasta illalla.

Dim-joesta voit lukea lisää aikaisemmasta blogikirjoituksestani: Dim-joki (Dimçayı)


Alanyan nähtävyydet top 3

Alanya on niin paljon muutakin kuin hiekkarantoja, bazaarialueita ja suomikuppiloita. Erilaista Alanyaa tykkään yleensä lähteä esittelemään Sapadere-kanjonin ja Dim-joen suuntaan. En koskaan kyllästy niihin maisemiin. Matkaoppaanakin tykkäsin lähteä tekemään Alanyan ihmeet -retken vaikka viikottain. Alanyan ylpeys on tietysti myös keskustan edustalla kohoava Kale-linnoituskukkula ja sen kainalosta löytyvät punainen torni ja vanha telakka.



Sapadere-kanjoni
Sapaderen kanjoni sijaitsee noin 40 kilometrin päässä Alanyasta ja aikaa matkan taittamiseen menee noin tunti. Vaikka matka sinne on aika pitkä, se kannattaa, koska matkan varrella näkee paljon kaikenlaista. Banaaniviljelyksiä, hedelmäpuutarhoja, upeita metsäisiä vuoristomaisemia ja perinteistä kyläelämää. Matkan varrella on esimerkiksi Demirtaksen kylä, joka on nyt samanlainen kuin Alanya oli 30 vuotta sitten ennen turismia sekä Demirtaksen kivitehdas, jossa työstetään marmoria. Jos Sapaderelta suuntaa vielä Dim-tippukiviluolalle näkee matkalla myös Alanyan yliopistoalueen.

Minä rakastan luontoa ja vuoristoa. Itselleni oli aikoinaan yllätys, kuinka upeaa luontoa näin läheltä Alanyaa löytyy. Mielenkiintoinen huomio muuten Alanyaa ja koko Turkin etelärannikkoa reunustavasta Taurus-vuoristosta on, että se kuuluu samaan Alpide nimiseen vuorijonoon, johon myös Alpit ja Himalaja kuuluvat. Vuoristot ovat muodostuneet saman mannerlaattojen törmäyksen yhteydessä, saamme siis ihailla täällä Alppien sukulaisvuoria.

Itse Sapadere on upea ja rauhoittava paikka. Ilma vuoristossa on niin paljon puhtaampaa ja raikkaampaa. Kanjonin läpi kulkee kävelysilta, joka on reilu 500 metriä pitkä. Kanjonin pohjalla virtaa joki ja kanjonin läpi kuljettua korvissa suhisee kymmenien vesiputousten pauhu.

Sapadere-kanjonista löytyy myös aikaisempi blogikirjoitus: Sapadere-kanjoni



Dim-tippukiviluola
Toinen huikea nähtävyys Alanyan alueella on Dim-tippukiviluola. Se on maailman neljänneksi suurin yleisölle avoinna oleva tippukiviluola ja kuin sukellus Taru Sormusten herrasta maailmaan. Sisällä on kaksi luolaa, joista isommalla on mittaa yli 300 metriä. Toinen on vaatimattomampi pieni luola, n. 50 metriä. Tippukivien sanotaan "kasvavan" 1 cm:n sadassa vuodessa, joten siitä voi laskeskella kuinka tuhansia tuhansia tuhansia vuosia vanhan luolan täytyy olla.

Sapadere-kanjonille ja Dim-tippukiviluolalla ei paikallisbussit kulje, joten vuokrasimme auton ja ystäväni lähti kuskiksi. Auton saa päiväksi vuokralle Alanyassa n. 25-30 eurolla.

Dim-tippukiviluolasta voit lukea lisää aikaisemmasta blogikirjoituksestani: Dim-tippukiviluola





Kale, punainen torni ja vanha telakka
Matkasimme teleferik-köysiradalla ylös Kalelle. Sen varrelta avautuu hienot maisemat Kleopatra-rannan suuntaan ja matkalla sain esitellä myös entisiä kotikulmiani Kale-kukkulalla.

Sanotaan, että Kale on kuin pieni kylä keskellä kaupunkia. Siellä on ihan oma tunnelmansa. Tepastelimme linnoitusalueella ja kävimme moskeijassa. Lähdimme kävelemään alas ja pysähdyimme matkan varrella Alaturka-ravintolaan syömään gözlemet ja juomaan lasilliset viiniä. Alhaalla kävimme ihailemassa vanhaa telakkaa ja kiipesimme lopuksi vielä punaiseen torniin.

» Köysirata Alanyassa (Alanya Teleferik)
» Kale-linnoitus (Alanya Kalesi)
» Punainen torni (Kızıl Kule)
» Alanyan telakka (Tersane)


Olen ehkä jäävi sanomaan, mutta minusta lomaviikko Alanyassa ei näytä yhtään hassummalle näin blogikirjoituksen muodossakaan. Voisitko sinä kuvitella antavasi mahdollisuuden Alanyalle ja tuhlata lomapäiviäsi Turkkiin? Tai jos olet jo niin tehnyt niin mitä paikkoja sinä haluaisit Alanyasta esitellä?


lauantai 24. marraskuuta 2018

Kastelórizo - hyppäys Kreikan puolelle





Kastellórizo eli Megísti, turkiksi Meis, sijaitsee Turkin edustalla, vajaan 4 kilometrin päässä rannikosta. Saari on niin pieni, yhdeksän neliökilometriä, ettei sitä äkkiseltään näkynyt edes kartalla zoomaamatta. Lautat saarelle lähtevät Turkin puolelta Kaşista. Kaş itseasiassa tarkoittaa turkiksi kulmakarvaa (kaşlar, kulmakarvat), saari on siis kuin silmä ja Kaş reunustaa sitä kulmakarvan lailla. Huruuttelin Alanyasta Kaşiin paikallisbussilla Antalyan kautta, siitä enemmän sekä minilomani budjetti edellisessä blogikirjoituksessani:
» Kaş - pikaretki sinne ja takaisin


Saarelle risteilyjä tarjoavia yrityksiä löytyi äkkiseltään parikin: Meis Ferrylines, www.meisferrylines.com ja Meis Express, www.meisexpress.com. Itse varasin matkan ensimmäisestä paikasta joka sattui vastaan tulemaan. Hintaa meno-paluulle tuli 25 € ja lauttamatka saarelle kesti noin puolisen tuntia.  Elettiin lokakuun loppua, joten kausi alkoi olemaan lopullaan eikä saarelle lähtijöitä ollut enää ruuhkaksi asti. Lautalla lisäkseni oli ainakin brittejä, ranskalaisia ja muutama japanilainen Marimekko-reppuineen.




Saarelle saavuttuani lähdin kameran kanssa kiertelemään ja kuvaamaan pientä viehättävää kreikkalaiskylää. Värikkäitä taloja, pieniä sivukujia, kalastusveneitä ja kissoja. Päivä oli niin aurinkoinen ja lämmin, että sain pian luopua huivistani ja villapaidastani. Satamassa muutama retkitarjoaja tarjoili vielä retkiään, esimerkiksi siniseen luolaan ja toiste paremmalla ajalla haluan ehdottomasti sinnekin käymään.




Ranta oli äkkiä kierretty. Valokuvattavaa kyllä riitti tällaiselle vanhojen röttelöiden ja ovien ystävälle. En ollut etukäteen hankkinut mitään tietoa saaresta ja flunssainen olo kolkutteli vielä takaraivossani, joten tällä kertaa en lähtenyt laajentamaan reviriääni rantaa pidemmälle.




Erään ravintolan edustalla uiskenteli valtavan kokoisia merikilpikonnia. Otin paikkani auringosta, tilasin valkoviinin ja jäin ihailemaan kilpikonnia. Olisin voinut istua siinä aurinkoisella terassilla koko päivän ihailemassa kirkkaassa merivedessä pyöriviä kilpikonnia viiniä siemaillen. Ja niinhän minä teinkin. Maistui lomalle. Viinin kaveriksi tilasin vielä herkullisen katkarapupastan. Kissat ja kilpikonnat pyörivät ympärillä ruoantähteiden toivossa. Viereisessä pöydässä oli brittiseurue, joiden kanssa päädyin nopeasti juttusille ja päivän edetessä vielä samaan pöytääkin. Kävi ilmi, että hekin asustelivat Alanyassa ja ovat käyneet saarella pari kertaa vuodessa jo useamman vuoden ajan. Heiltä kuulin tarinoita saaresta ja saaren elämästä.



Aamulla matkaan lähdettiin kello kymmenen ja lautta takaisin Kaşiin lähti neljän aikoihin. Terrassilta irtouduttuani kiertelin vielä hetken satama-aluetta, ostin matkamuistoksi magneetin (kilpikonnan muotoisen tottakai) ja tuliaispullon taxfreestä. Tännekin pitää palata vielä paremmalla ajalla ja ottaa kaveri mukaan jakamaan ihmetyksiä.


tiistai 20. marraskuuta 2018

Kaş - pikaretki sinne ja takaisin



Retkikohteena Kaş ja sen edustalla sijaitseva pieni saari, joka sijaitsee Kreikan puolella. Retken tarkoituksena olikin juuri poistua edullisesti maasta ja saada leimat passiin uuden turkkilaisen oleskeluluvan hakemista varten. Normaalisti oleskelulupaa hakiessa maasta poistumista ei vaadita, mutta työlupa vaati nyt tällaisen mutkan matkaan.





Etukäteen en ollut juurikaan ehtinyt tutustumaan retkikohteeseeni. Olin vain nähnyt kauniita kuvia pienestä satamakaupungista. Matkani alkoi Alanyan linja-autoasemalta, josta hyppäsin bussiin kohti Antalyaa. Antalyassa vaihdoin bussiin jonka määränpää olı Kaş.



Syksy ja talvi hiipivät Turkkiinkin, joten edellisen viikon Pamukkalen ja Green Kanyonin retkillä palellessani onnistuin hankkimaan oikein mojovan syysflunssan ja bussimatka meni lähinnä nuokkuessa. Paikallisbussit ovat kyllä kokemus sinänsä. Jos joskus ihmisiä ahdistaa pakettimatkabussissa kököttäminen, taukopysähdyksineen ja hotellilta toiselle kiertelyineen niin kokeilkaapa paikallisbussia. Tauoille pysähdellään säännöllisen epäsäännöllisesti ja niillä viivytään satunnaisia aikoja, 2-10 minuuttiin. Kyytiläisiä pudotellaan pois pitkin matkaa, kuka jää mihinkin kadun, huoltoaseman tai kasvihuoneen kulmalle. Bussin äänimaisema muodostuu puheensorinasta, josta voin erottaa ainakin turkkia, arabiaa ja englantia. Puhelimet soi ja piippaa, musiikki soi ja kyydissä oleva pieni lapsi ilmoittelee olemassaolostaan huudahtelemalla satunnaisesti. Joku pudottaa vesipullon lattialle ja bussin lattialla vierivää vesipulloa metsästetään kaikkien kyytiläisten voimin. Loppumatkasta vielä Jandarma (paikalliset lainvalvojat) pysäyttivät bussin ja keräsivät kaikkien matkustajien henkilötodistukset tarkistettaviksı.



Useamman tunnin bussimatkalla oli aikaa ihastella erilaisia maisemia, kun bussi matkasi vuoriston läpi ja rannikkoa serpentiinin lailla kiemurtelevalla rantatiellä. Matkan aikana vahvistui vain haluni päästä tutkimaan näitä maisemia vielä myöhemmin paremmalla ajalla. Matkan varrelta löytyy vaikka mitä mielenkiintoista, kuten Olympos-vuori, Chimera-tulet, Kemer, Demre ja Myran antiikin kreikkalainen satamakaupunki hautaseinämineen ja Kekovan vajonnut kaupunki.



Kaşiin saavuin illalla pimeyden jo laskeudttua. Matkan varrella olin bongaillut Momondosta ja TripAdvisorista muutamia hotelleja ja hostelleja. Avasin karttapalvelun puhelimestani ja lähdin suunnistamaan niitä kohden. Kaş on hyvin pienı ja kompakti, joten välimatkat keskustan ja sataman alueella ovat pieniä. Helposti päädyin keskusaukiolla, jonka reunustalla myydään lippuja Meisin saarelle lähteviin lauttoihin. Ostin lipun valmiiksı ja jatkoin majapaikan metsästystä. Löysin niistä yhden, hotellissa oli asiakkaita, mutta vastaanotossa ei ollut ketään, eikä kukaan vastannut puheluihinikaan. Luovutin ja lähdin yrittämään onneani seuraavaan kohteeseen. Ovet kiinni eikä ketään paikalla sielläkään. Satunnaisen naapurihostellin vastaanotossa näytti joku häärivän ja siellä minua viimeinkin lykästi. Vaatimaton, mutta hyvin siisti pieni huone odotti minua oman wc:n, suıhkun ja parvekkeen kera. Hostellin omistaja huomasi minun olevan kipeä, joten hän toi minulle vielä kunnon paksun peiton kunnon pussilakanoineen. Hetken kuluttua oveen koputettiin uudelleen ja hän oli valmistanut minulle vielä teetä, jossa limeä, minttua ja hunajaa. Taas ihana muistutus turkkilaisesta palvelukulttuurista ja välittämisestä. Huikeaan 100 liiran yöhintaan sisältyi myös aamiainen. Taisin olla ainut asiakas koko talossa ja minulle valmistettiin aamulla perinteinen turkkilainen aamiainen ihan yksityisesti. Aamiaisen jälkeen ehdin tutkimaan hetken verran kaupunkia, kunnes minua odottı lauttamatka Kreikan puolelle. Siitä lisää blogissani myöhemmin.
» Kastelórizo - hyppäys Kreikan puolelle





Saarelta palatessani riensin taas linja-autoasemalle ja matkasin Antalyan kautta kohti Alanyaa.

Matkabudjetti parin päivän seikkailulle (1 € = n. 6 tl):

  • Aamulla bussi kotoani linja-autoasemalle 3 tl
  • Alanya - Antalya paikallisbussi (11:35 - 14:20) 25 tl
  • Antalya - Kaş paikallisbussi (14:40 - 18:55) 30 tl
  • Hotelliyö sisältäen aamiaisen (Yusuf Pansion) 100 tl
  • Kaş - Meis lauttamatka 25 €
  • Kaş - Antalya paikallisbussi (17:00 - 21:10) 30 tl
  • Antalya - Alanya paikallisbussi (21:25 - 23:30) 25 tl
  • Taksi linja-autoasemalta kotiin 18 tl



Entinen suunnitelmallinen ja turvallisuushakuinen minäni olisi ollut tästä reissusta vallan kauhuissaan. Entinen minä, joka ei todellakaan ollut hyppäämässä pää edellä tuntemattoman virran vietäväksi ja kaihtoi epävarmuutta, muutoksia ja uusia haasteita. Mutta vastoinkäymiset, muuttuneet ja haastavat elämäntilanteet sekä muutaman vuoden asuminen Turkissa ovat todellakin opettaneet spontaaniutta ja epävarmuuden sietämistä. Varsinkin viimeiset kahdeksan kuukautta matkaoppaan työssä, jossa tilanteet elävät ja kahta samanlaista päivää ei ole. Kaikkeen ei voi eikä tarvitse valmistautua viimeisen päälle ja silti niistä selvitään ja elämä kantaa. Ja niin minä vain hyppäsin. Yksin. Vailla tietoa kohteesta, ilman etukäteissuunnitelmia ja aikatauluja. Nokka kohti maakunnan toista laitaa ilman edes tietoa yöpaikasta. Aika vapauttavaa. Ja hengissä selvisin.


"Minut oli vallannut uudenlainen irrallisuus joka ei ollut lainkaan eristäytyneisyyttä, vaan sitä että sai olla ulkopuolella, eikä ollut huono omatunto mistään. En tiedä miten se kävi, mutta kaikki muuttui yksinkertaiseksi ja minä annoin itselleni luvan olla pelkästään iloinen."


- Tove Jansson

sunnuntai 11. marraskuuta 2018

Isänpäivä



Haikea isänpäivä. Ensimmäinen ilman isää.

Isäni oli hauska tarinankertoja, jolla oli hyvin omanlaatuinen ja hauska tapa kertoa tarinoita. Monet kerrat saimme nauraa hänen tarinoilleen kippurassa ja vedet silmissä. Vaikka hän olikin leijonanosan elämästään sairaseläkkeellä, oli hän aina hyvin elämässä kiinni. Hän seurasi päivän tapahtumia, uutisia ja urheilua. Hän oli kova lukemaan ja haki kirjastosta viikottain ison kassillisen kirjoja luettavaksi. Hän oli haka tietovisoissa. Hänellä oli ystäviä ja paljon tuttavia. Hän piti paljon eläimistä. Ruokki ja seuraili parvekkeellaan lintuja ja oravia. Munuaisleikkauksestaan herätessään hänen ensimmäinen kysymyksensä oli, että miten minun koirani voi, kun koirani oli myös sairastellut. Yksi hänen rakkaimmista T-paidostaan oli bulldoggiyhdistyksen paita. Hän keräsi avaimenperiä ja kaikkea muuta epämääräistä sälää. Isäni ei ollut aamuihminen ja halusi nukkua pitkään aamulla. Hän tykkäsi suklaasta kovasti. Ja alkoholista, varsinkin karpalolonkerosta. Ja tupakoinnista, josta hän ei luopunut koskaan. Isäni oli myös hyvin tempperamenttinen. Ja raivostuttavan kovapäinen. Kovan kuoren alta löytyi kuitenkin hyvin välittävä ja herkkä mies. Isältäni olen perinyt ilmeeni sekä paksun ja tuuhean tukan. Ja epäilemättä myös temperamenttia.

Ennenkaikkea isäni oli taistelija. 30 vuotta hän taisteli verenpainetaudin, aivoverenvuodon ja sen myötä vasemman puoleisen halvauksen kanssa. Vuosien saatossa hän taisteli myös lukuisten muiden sairauksien kanssa. Munuaisen pahalaatuinen kasvain. Kaksisuuntaisen mielialahäiriö. Dementia. Diabetes. Keuhkokuume. Noin muutamia mainitakseni. Viimeiset puoli vuotta hän taisteli agressiivisen virtsarakkosyövän kanssa. Sitä sotaa me ei ikinä voitettu.



Isällä oli lukemattomia läheltä piti tilanteita, mutta hän taisteli vaikka elämä ei jakanutkaan käteen parhaita korttejaan. Hän ei tilannettaan valitellut tai voivotellut, vaan taisteli kuin kunnon kissaeläin, leijona, jolla on yhdeksän henkeä. Ja minä taistelin mukana. Viimeiseen hengenvetoon asti kädestä kiinni pitäen.

Lukemattomat taistelut kävimme hoidon saamiseksi. Kotihoidon saamiseksi. Palveluasumispaikan saamiseksi. Hoidon tarpeen kasvaessa tuetumman hoidon saamiseksi. Lukemattomia hoitoneuvotteluja. Lääkäreitä. Psykiatreja. Neurologeja. Hoitajia. Potilasasiamiehiä. Toimintaterapeutteja. Omaohjaajia. Sosiaalityöntekijöitä. Edunvalvojia.



Lukemattomat taistelut me kaksi leijonaa kävimme myös keskenämme. Toinen sairasteluun ja avuntarpeeseen turhautuneena ja toinen arjen pyöritykseen ja omaishoitoon väsyneenä. Koti-ikävissään hoitokodista tai sairaalasta karannutta isää metsästettiin välillä yötä päivää kissojen ja koirien kanssa. Ja välillä metsästykseen ja karkulaisen hoitoon saamiseksi tarvittiin avuksi jopa ambulanssia ja poliiseja. Olen aina ollut kuin peili, joka räjähtää takaisin, jos toinen räjähtää. Isäni oli paras opettamaan itsehillintää, kun sairauden huurruttamaan rähinään ei voinutkaan vastata enää rähisemällä. Oli osattava kovettaa itsensä sekä osattava erottaa sairaus ja ihminen. Ihminen, joka joskus oli isä. Joka oli jossain sairauden takana piilossa, lipuen koko ajan kauemmas, kunnes oli kokonaan poissa. Omakin todellisuus välillä hämärtyi, kun piti lakata uskomasta toisen puheisiin ja vakuutteluihin. Oman isän puheisiin. Olen kuullut sanottavan, että muistisairaudessa on monta kuolemaa. Kun ihminen on vielä siinä, mutta ei kuitenkaan enää ole. Viimeisten vuosien varrella tarinat muuttivat muotoaan ja vähenivät, kunnes loppuivat kokonaan.



Oli tammikuu. Lähdin Turkista Suomeen, vierailemaan Suomen Turkin Suurlähestystössä hakemaan työlupaa. Helmikuussa työlupaa odottaessa isän kunto romahti. Viimeiset päivät vauhdilla. Ja viimeinen päivä oli yksi elämäni rankimmista. En olisi ikinä uskonut, että pystyn siihen, mutta kummasti voimia löytyy, kun on pakko.

Viimeisenä päivänä hauskasta tarinankertojasta oli vain kuori jäljellä. Isä ei enää puhunut mitään, mutta kyynel vierähti hänen silmäkulmastaan, kun saavuin huoneeseen. Tyttärensä hän muisti loppuun asti. Kääntyili sängyssään ja hapuili kättäni. Pidin kädestä kiinni. Sanoin, että hengitä rauhassa. Ei mitään hätää. Ei ole mitään pelättävää. Kaikki menee hyvin ja kohta helpottaa. Voi laittaa silmät kiinni, jos väsyttää.

Isä oli ennen sairastumistaan ammattiautoilija ja hän tykkäsi olla mökillä. Yritin saada ajatukset pois kivuista muistelemalla Outokummun mökkiä, auringonlaskua ja tyyntä järvenpintaa. Katsoin kartasta mitä reittiä mökille ajettiin ja luettelin paikkoja matkan varrelta. Muistelin Outokummum Vanhaa kaivosta ja Vuorenpeikon maata, jossa vierailimme, kun olin pieni tyttö.

Päivystin koko päivän isän vuoteen vierellä. Laskin hengityskatkosten kestoa. Sekunti sekunnilta. Isä oli poissa kello 18:50. Taistelu oli loppu. Vasta silloin tuli tärinä ja itku. Hoitajat sanoivat, että minä tiesin, että lähtö koittaa tänään.

Isä tiesi myös ja ajoitti lähtönsä minun Suomessa vierailuun. Niinkuin äitinikin teki aikoinaan.



Kuolemassa ja menettämisessä on opettavat ja kasvattavat puolensa. Minä olen saanut niistä ainakin rohkaistusta omaan elämääni. Kun on menettänyt molemmat vanhempansa alle 40-vuotiaana huomaa, että elämä on tässä ja nyt. Mitään on turha jäädä odottelemaan. Pitää elää, tehdä, nähdä ja kokea, kun se on vielä mahdollista. Asioiden tärkeysjärjestys muuttuu. Raha ja materia menettävät merkityksensä, kun näkee, että lopulta mitään ei täältä mukaansa saa. Henkilökohtaisimmat tavarat ja muistot mahtuvat pariin pahvilaatikkoon. Muulla ei ole juurikaan merkitystä.

Helpolla eivät ole tulleet aurinkoiset päiväni Alanyan auringon alla ja ihan vähästä en enää hätkähdä. Rinnakkaistodellisuus maailmassa, jossa ei tarvitse pitää huolta kuin itsestään. Isällä oli itseasiassa iso osuus asiaan kuinka päädyin Alanyaan aikoinaan. Kun koko kesäloman isää hoitaneena sain pienoisen hermoromahduksen, halusin paeta ja nappasin äkkilähdön niin kauas kuin (Turkin) pippuri kasvaa, vaikka monesti olin vannonut, että ikinä en Turkkiin lähde.

Suru ja haikeus ovat siltikin aina vielä läsnä. Kun ystäväni tai opaskolleegani ovat innoissaan, kun heidän vanhempansa tulevat käymään. Tai kun bussikuski esittelee ylpeänä kuvia lapsenlapsensa syntymäpäiviltä. Mieleni täyttää haikeus, kun tiedän, että minun vanhempani eivät tule uuteen elämääni tutustumaan. Eivät näe kuinka pitkälle heidän tyttärensä on päässyt. Eivätkä ikinä näe lapsenlapsiaan.



Isä 1954 – 2018

  
Se on sellainen isänpäivä tänään. Täynnä haikeutta. Elämä jatkuu, eikä menneisiin jäädä vellomaan. Menneisyys ja kokemukset ovat kuitenkin aina mukanani ja ne ovat tuoneet minut tähän ja tänne. Ja opettaneet, että elämä voi olla ihmeellistä, kun antaa sen viedä. Ihmeellisiä asioita voi tapahtua, kun ei pelkää elämää liikaa ja pitää silmät, korvat, mielen ja sydämen avoimena.

torstai 8. marraskuuta 2018

Retkellä Mahmutseydin ja Türktaşin vuoristokylissä



Aikaisemmin tänä vuonna pääsin tutustumaan Sarıhacılarin, Aksekin ja Ormanan kyliin Taurus-vuoristossa ja nyt ohjelmassa oli retki Mahmutseydin ja Türktaşin kyliin.


I love Alanya

Aloitimme retken menemällä ihailemaan maisemia Alanyan ylle, Hollywood tyyppisen 'I love Alanya' -kyltin luo. Vuoren rinteessä sijaitsee suosittu grillauspaikka, jossa paikallisetkin käyvät usein grillaamassa ja ihailemassa maisemia Alanyan terassilta. Maisemien ihailun jälkeen jatkoimme kiipeämistä vuorten toiselle puolelle. Siellä meitä odotti retken ensimmäinen kylä, Mahmutseydi ja vanha moskeija.





Mahmutseydin vuoristokylä

Mahmutseydi sijaitsee noın 40 kilometrin päässä Alanyasta ja siellä sijaitsee yksi Alanyan alueen vanhimmista moskeijoista. Mahmutseydin moskeija on rakennettu alunperin vuonna 1252 ja korjattu sekä rakennettu uudelleen vuonna 1836. Moskeijan ulkopinta on vuorattu kivellä ja sisäosat rakennettu enimmäkseen puusta. Moskeijaa on koristeltu puukaiverruksilla, joista varsinkin tähtikuviot olivat tyypillisiä seldzukkiajalla. Pienestä kylästä löytyy marketti ja koulu, mutta posti- ja terveyspalveluiden perässä kylän asukkaiden on vierailtava Alanyassa.




Türktaşin kylä

Mahmutseydin jälkeen jatkoimme matkaa seuraavaan kylään. Türktaşin kylässä pääsimme tutustumaan perinteisen sepän työskentelyyn. Sepän taidot kulkevat perinteisesti suvussa isältä pojalle. Pääsimme seuraamaan kuinka Hasan valmistaa pieniä veitsiä vuosisatoja vanhoja perinteisiä työmenetelmiä käyttäen. Veitsien kahvat valmistetaan vuohen sarvista, joita ensin kuumennetaan, jotta ne voidaan muotoilla ja työstää oikeaan muottiin. Muistoksi mukaani tarttui pieni kääntökahvainen veitsi.





Pääsimme myös kuljeskelemaan Türktaşin kylässä ja kurkkimaan takapihoille, joissa asui kanoja ja lehmiä. Vastaan tepasteli myös ihana vanha pariskunta aasinsa/muulinsa kanssa ja he suostuivat kuvattavakseni. Ihana maalaiskylä. Ja ihania vanhoja ovia. Minä rakastan vanhoja ovia. Turkkilainen paikallisoppaamme on kasvi-ihminen ja retkillä hän ei koskaan kyllästy kuvaamaan kasveja. Minut hän jo tuntee ovi-ihmisenä, joka valokuvaa kaikkien ihanien vanhojen röttelöiden ovet.


 

Kävimme vierailulla myös turkkilaisen perheen kotona, jossa rouva tarjoili meille teetä, esitteli käsitöitään ja kertoili kyläelämästa. Aıkaisemmin olen pitänyt vierailuja turkkilaisissa kodeissa höpö höpö turistijuttuina, kunnes pääsin vierailulle ystäväni isoäidin luo ja huomasin, että koteja ei ole lavastettu turisteja varten, vaan kylissä todellakin asustellaan hyvin alkeellisesti ja vaatimattomissa oloissa.



Retken lopuksi kävimme nauttimassa lounaan perheen omistamassa ravintolassa, joka on sijoitettu nätisti pienen vuorilta tulevan puron varteen. Perhe kasvattaa ravintolan yhteydessä kaloja, joten tarjolla on varmasti tuoretta kalaa. Puron vesi viilentää ilmaa ja puron varrelta voi bongata kipittämästä pieniä rapuja.







Mukava päivä upeita vuoristomaisemia ihaillen ja perinteiseen turkkilaiseen kyläelämään tutustuen. Rauhallisissa ja lähes uinuvissa vuoristokylissä seikkailu tuntuu lähes toıselta maailmalta, kun vierailun jälkeen palaa taas täyteen rakennettuun Alanyan keskustaan. Vuoristokyliin pääsee tutustumaan sesonkiaikaan Deturin järjestämillä kyläretkillä.