maanantai 21. elokuuta 2017

Alanyan arkeologinen museo (Alanya Müzesi)



Turkilla on pitkä ja mielenkiintoinen historia, niin myös Alanyan alueella. Siitä hyvän katsauksen saa Alanyan arkeologisessa museossa, johon on kerätty Alanyan alueelta löydettyjä esineitä. Alanyan alueella on ollut elämää jo kivikaudella ja alueella ovat asustelleet mm. roomalaiset, bysanttilaiset, seldžukit ja ottomaanit.







Museossa on omat osastonsa Anatolian sivilisaatioille, jonka esineet Alanyaan on lähetetty Ankarasta, meriaiheisille esineille, Herkulekselle, Kale-linnoituksen historialle ja kolikoille. Keskiaikaisten kolikoiden lisäksi museossa on näytillä keraamisia astioita, aseita, mattoja, vaatteita ja kirjoja.







Museon aarre on kreikan mytologiasta tuttua Herkulesta esittävä pronssinen patsas. Alanyan alueelta vahingossa löydetty patsas on peräisin 2. vuosisadalta. Herkuleksen huoneen lattia on peitetty lasilla, joka suojaa näyttävää mosaiikkia, jossa Hylas, Herkuleksen kumppani, joutuu nymfien sieppaamaksi.



Upeita laattoja Kale-linnoitukselta. Voi vain kuvitella kuinka upea linnoitus on ollut, kun sen seiniä ovat koristaneet tällaiset laatat. Lue lisää Kale-linnoistuksesta aikaisemmasta blogikirjoituksestani: Kale-linnoitus (Alanya Kalesi)



Museossa on oma huoneensa meriaiheiselle teemalle. Huoneen keskellä on mallinnus laivasta, jolla on kuljetettu esimerkiksi viiniä ja oliiviöljyä. Laivan kyydissä on antiikkisia amfora-astioita, joita sukeltajat ovat löytäneet Välimeren pohjasta.







Museota ympäröi puutarha, jossa on näytillä pylväitä, mosaiikkia sekä erilaisia hautoja roomalaiselta ja ottomaaniajalta, mutta valitettavasti suurin osa piha-alueen näyttelystä oli käyntimme aikana suljettu.



Maailman ensimmäiset tunnetut kolikot lyötiin 600-luvulla eaa. Lyydian kuningaskunnassa, nykyisen Länsi-Turkin alueella. Museossa on esillä kolikoita lyydialaiselta. roomalaiselta ja ottomaaniajalta.



Roomalaisen keisarin, Septimus Severuksen, lähettämä kiitoskirje Syedran kansalaisille. Syedran antiikin aikainen kaupunki löytyy Alanyan lähistöltä ja sen uskotaan olleen yksi Rooman valtakunnan tärkeimmistä kaupungeista tällä alueella. Lue lisää Syedrasta aikaisemmasta blogikirjoituksestani: Antiikin aikainen Syedran linnoitus



Museon puutarhassa asustelee riikinkukkoja, joiden huutelut usein kaikuvat kauas museon naapurustoonkin.



Ilmastoitu museo on mukava käyntikohde helteisinä kesäpäivinä ja aikaa siellä saa vierähtämään tunnista pariin tuntiin tai enemmänkin, jos jää esineitä ja niiden esittelytekstejä kunnolla tutkimaan. Esittelytekstit ovat turkiksi ja englanniksi.

Museo sijaitsee Alanyan keskustassa läntisellä puolella, Kale-kukkulan kainalossa, lähellä Damlataksen tippukiviluolaa ja Kleopatra-rantaa. Se on avoinna kesäkaudella klo 08:30-19:00. Pääsylippu museoon maksoi 5 tl.

torstai 17. elokuuta 2017

Turkkilaista öljypainia Taurus-vuoristossa







Yksi tämän kesän kohokohdista ja mieleenpainuvimmista kokemuksista oli ehdottomasti retki turkkilaisiin öljypainikisoihin. Vuokrasimme auton ja sunnuntaiaamusta 30.7.2017 otimme suunnan ylös Taurus-vuoristoon, kohti Gökbelin kylää, Gökbel Yaylası. Gökbelissä järjestettiin tänä vuonna jo 13. perinteiset öljypainifestivaalit, Gökbel Yağlı Pehlivan Güreşleri. Ottelupäivää edeltävänä iltana paikalla järjestettiin Serkan Kayan konsertti, johon emme valitettavasti päässeet osallistumaan.







Jo itse automatka oli mahtava huikeine vuoristomaisemineen. Matkaa Alanyan keskustasta Gökbeliin kertyi reilu 60 km, reitin varrella oli hyvät opasteet ja vuoristoteiden kiemurteluun varasimme aikaa parisen tuntia. Matkan varrella pysähdyimme ihastelemaan maisemia ja syömään perinteiset turkkilaiset juustolla täytetyt lettuset, gözleme, tien varressa olevaan pieneen ravintolaan.





Hiljalleen vuoristomaiseman keskelle alkoi ilmestymään enenevissä määrin lehmiä, maatiloja sekä taloja. Olimme saapuneet Gökbelin kylään.





Maisemia riitti paikan päälläkin. Emme olleet juurikaan perehtyneet öljypainin saloihin ennen retkeämme, joten emme tienneet mitä odottaa. Etsimme itsellemme katsomosta eturivin paikat ja jäimme mielenkiinnolla seuraamaan tapahtumien kulkua. Ottelupaikan kentällä marssi soittajia perinteistä huilua soittaen ja rumpuja paukutellen. Hiljalleen kentälle alkoi ilmestyä myös painijoita. Komeita, lihaksikkaita ja öljyttyjä poikia sekä miehiä mustissa nahkahousuissaan. Aamun ensimmäiset ottelut aloittivat nuorimmat ja pienimmän painijat, päivän edetessä painijoiden ikä, koko ja kyvyt vain kasvoivat ja paranivat.



Öljypaini, turkiksi yağlı güreş, on Turkin kansallislaji, jonka historia juontaa juurensa jo aikaan ennen ajanlaskun alkua, aina muinaiseen Egyptiin ja Babyloniaan asti. Nykyään öljypainikilpailuja järjestetään ympäri Turkkia, mutta suurin ja tunnetuin öljypainitapahtuma on Kirkpinarin painiturnaus, Kırkpınar Yağlı Güreşleri, Edirnessä. Kirkpinarin öljypainifestivaaleja on järjestetty jo vuodesta 1362, joka tekeekin siitä maailman vanhimman yhtäjaksoisesti järjestetyn urheilutapahtuman ja näin ollen se on hyväksytty Unescon aineettoman kulttuuriperinnön listalle. Ei mikään turha laji siis kulttuurihistorialliseltakaan kantilta.







Painiottelut suoritetaan ruohokentällä, jossa on käynnissä useampi ottelu samanaikaisesti. Painijoiden, pehlivan, tavoitteena on selättää vastustajansa. Öljyisestä vartalosta on vaikea saada otetta, joten otetta pyritään parantamaan nappaamalla kiinni vastustajan nahkahousuista, jopa housujen sisäpuolelta. Mikäli selättäminen ei onnistu, ottelut ratkaistaan pisteillä, joita kentällä pyörivät tuomarit laskevat ottelijoiden painiotteista. Ensikertalaiselle näky oli äkkiseltään aika huikea. Öljyisiä miehiä painimassa upeiden vuorten ympäröimällä ja auringon paahteisella ruohokentällä, yrittäen tunkea kättään vastustajansa nahkapöksyihin. Vaikka ilmasto ylhäällä vuoristossa onkin viileämpi kuin alhaalla kaupungissa, aurinko paistoi silti paahtavasti ja hiki virtasi. Yleisölle jaettiin auringonsuojaksi oransseja Gökbel-lippalakkeja ja pitihän meidänkin sellaiset saada.





Painijat näyttivät olevan hyviä ystäviä keskenään otteluiden ulkopuolella. Turkissa ihmisten henkilökohtainen reviiri on pienempi kuin Suomessa ja ihmiset uskaltavat kosketella enemmän toisiaan. Se näkyi myös omaa vuoroaan odottelevista painijoissa. Painitovereiden kanssa istuttiin ja loikoiltiin yhdessä kentän laidalla, venyteltiin, kiristettiin nahkahousujen nyörejä ja hierottiin kavereita. Otteluiden jälkeen vastustajaa käteltiin, usein myös halattiin.



Selkeästi hyvänmielen laji, josta ei silmänruokaa puuttunut. Taisimme löytää uuden lempiurheilulajimme, öljypainikisoihin on ehdottomasti päästävä vielä uudelleenkin.