Kaş - pikaretki sinne ja takaisin

Retkikohteena Kaş ja sen edustalla sijaitseva pieni saari, joka sijaitsee Kreikan puolella. Retken tarkoituksena olikin juuri poistua edullisesti maasta ja saada leimat passiin uuden turkkilaisen oleskeluluvan hakemista varten. Normaalisti oleskelulupaa hakiessa maasta poistumista ei vaadita, mutta työlupa vaati nyt tällaisen mutkan matkaan.

Etukäteen en ollut juurikaan ehtinyt tutustumaan retkikohteeseeni. Olin vain nähnyt kauniita kuvia pienestä satamakaupungista. Matkani alkoi Alanyan linja-autoasemalta, josta hyppäsin bussiin kohti Antalyaa. Antalyassa vaihdoin bussiin jonka määränpää olı Kaş.

Syksy ja talvi hiipivät Turkkiinkin, joten edellisen viikon Pamukkalen ja Green Kanyonin retkillä palellessani onnistuin hankkimaan oikein mojovan syysflunssan ja bussimatka meni lähinnä nuokkuessa. Paikallisbussit ovat kyllä kokemus sinänsä. Jos joskus ihmisiä ahdistaa pakettimatkabussissa kököttäminen, taukopysähdyksineen ja hotellilta toiselle kiertelyineen niin kokeilkaapa paikallisbussia. Tauoille pysähdellään säännöllisen epäsäännöllisesti ja niillä viivytään satunnaisia aikoja, 2-10 minuuttiin. Kyytiläisiä pudotellaan pois pitkin matkaa, kuka jää mihinkin kadun, huoltoaseman tai kasvihuoneen kulmalle. Bussin äänimaisema muodostuu puheensorinasta, josta voin erottaa ainakin turkkia, arabiaa ja englantia. Puhelimet soi ja piippaa, musiikki soi ja kyydissä oleva pieni lapsi ilmoittelee olemassaolostaan huudahtelemalla satunnaisesti. Joku pudottaa vesipullon lattialle ja bussin lattialla vierivää vesipulloa metsästetään kaikkien kyytiläisten voimin. Loppumatkasta vielä Jandarma (paikalliset lainvalvojat) pysäyttivät bussin ja keräsivät kaikkien matkustajien henkilötodistukset tarkistettaviksı.

Useamman tunnin bussimatkalla oli aikaa ihastella erilaisia maisemia, kun bussi matkasi vuoriston läpi ja rannikkoa serpentiinin lailla kiemurtelevalla rantatiellä. Matkan aikana vahvistui vain haluni päästä tutkimaan näitä maisemia vielä myöhemmin paremmalla ajalla. Matkan varrelta löytyy vaikka mitä mielenkiintoista, kuten Olympos-vuori, Chimera-tulet, Kemer, Demre ja Myran antiikin kreikkalainen satamakaupunki hautaseinämineen ja Kekovan vajonnut kaupunki.

Kaşiin saavuin illalla pimeyden jo laskeudttua. Matkan varrella olin bongaillut Momondosta ja TripAdvisorista muutamia hotelleja ja hostelleja. Avasin karttapalvelun puhelimestani ja lähdin suunnistamaan niitä kohden. Kaş on hyvin pienı ja kompakti, joten välimatkat keskustan ja sataman alueella ovat pieniä. Helposti päädyin keskusaukiolla, jonka reunustalla myydään lippuja Meisin saarelle lähteviin lauttoihin. Ostin lipun valmiiksı ja jatkoin majapaikan metsästystä. Löysin niistä yhden, hotellissa oli asiakkaita, mutta vastaanotossa ei ollut ketään, eikä kukaan vastannut puheluihinikaan. Luovutin ja lähdin yrittämään onneani seuraavaan kohteeseen. Ovet kiinni eikä ketään paikalla sielläkään. Satunnaisen naapurihostellin vastaanotossa näytti joku häärivän ja siellä minua viimeinkin lykästi. Vaatimaton, mutta hyvin siisti pieni huone odotti minua oman wc:n, suıhkun ja parvekkeen kera. Hostellin omistaja huomasi minun olevan kipeä, joten hän toi minulle vielä kunnon paksun peiton kunnon pussilakanoineen. Hetken kuluttua oveen koputettiin uudelleen ja hän oli valmistanut minulle vielä teetä, jossa limeä, minttua ja hunajaa. Taas ihana muistutus turkkilaisesta palvelukulttuurista ja välittämisestä. Huikeaan 100 liiran yöhintaan sisältyi myös aamiainen. Taisin olla ainut asiakas koko talossa ja minulle valmistettiin aamulla perinteinen turkkilainen aamiainen ihan yksityisesti. Aamiaisen jälkeen ehdin tutkimaan hetken verran kaupunkia, kunnes minua odottı lauttamatka Kreikan puolelle. Siitä lisää blogissani myöhemmin.
» Kastelórizo - hyppäys Kreikan puolelle

Saarelta palatessani riensin taas linja-autoasemalle ja matkasin Antalyan kautta kohti Alanyaa.

Matkabudjetti parin päivän seikkailulle (1 € = n. 6 tl):

• Aamulla bussi kotoani linja-autoasemalle 3 tl
• Alanya - Antalya paikallisbussi (11:35 - 14:20) 25 tl
• Antalya - Kaş paikallisbussi (14:40 - 18:55) 30 tl
• Hotelliyö sisältäen aamiaisen (Yusuf Pansion) 100 tl
• Kaş - Meis lauttamatka 25 €
• Kaş - Antalya paikallisbussi (17:00 - 21:10) 30 tl
• Antalya - Alanya paikallisbussi (21:25 - 23:30) 25 tl
• Taksi linja-autoasemalta kotiin 18 tl

Entinen suunnitelmallinen ja turvallisuushakuinen minäni olisi ollut tästä reissusta vallan kauhuissaan. Entinen minä, joka ei todellakaan ollut hyppäämässä pää edellä tuntemattoman virran vietäväksi ja kaihtoi epävarmuutta, muutoksia ja uusia haasteita. Mutta vastoinkäymiset, muuttuneet ja haastavat elämäntilanteet sekä muutaman vuoden asuminen Turkissa ovat todellakin opettaneet spontaaniutta ja epävarmuuden sietämistä. Varsinkin viimeiset kahdeksan kuukautta matkaoppaan työssä, jossa tilanteet elävät ja kahta samanlaista päivää ei ole. Kaikkeen ei voi eikä tarvitse valmistautua viimeisen päälle ja silti niistä selvitään ja elämä kantaa. Ja niin minä vain hyppäsin. Yksin. Vailla tietoa kohteesta, ilman etukäteissuunnitelmia ja aikatauluja. Nokka kohti maakunnan toista laitaa ilman edes tietoa yöpaikasta. Aika vapauttavaa. Ja hengissä selvisin.

"Minut oli vallannut uudenlainen irrallisuus joka ei ollut lainkaan eristäytyneisyyttä, vaan sitä että sai olla ulkopuolella, eikä ollut huono omatunto mistään. En tiedä miten se kävi, mutta kaikki muuttui yksinkertaiseksi ja minä annoin itselleni luvan olla pelkästään iloinen."

- Tove Jansson

Isänpäivä

Haikea isänpäivä. Ensimmäinen ilman isää.

Isäni oli hauska tarinankertoja, jolla oli hyvin omanlaatuinen ja hauska tapa kertoa tarinoita. Monet kerrat saimme nauraa hänen tarinoilleen kippurassa ja vedet silmissä. Vaikka hän olikin leijonanosan elämästään sairaseläkkeellä, oli hän aina hyvin elämässä kiinni. Hän seurasi päivän tapahtumia, uutisia ja urheilua. Hän oli kova lukemaan ja haki kirjastosta viikottain ison kassillisen kirjoja luettavaksi. Hän oli haka tietovisoissa. Hänellä oli ystäviä ja paljon tuttavia. Hän piti paljon eläimistä. Ruokki ja seuraili parvekkeellaan lintuja ja oravia. Munuaisleikkauksestaan herätessään hänen ensimmäinen kysymyksensä oli, että miten minun koirani voi, kun koirani oli myös sairastellut. Yksi hänen rakkaimmista T-paidostaan oli bulldoggiyhdistyksen paita. Hän keräsi avaimenperiä ja kaikkea muuta epämääräistä sälää. Isäni ei ollut aamuihminen ja halusi nukkua pitkään aamulla. Hän tykkäsi suklaasta kovasti. Ja alkoholista, varsinkin karpalolonkerosta. Ja tupakoinnista, josta hän ei luopunut koskaan. Isäni oli myös hyvin tempperamenttinen. Ja raivostuttavan kovapäinen. Kovan kuoren alta löytyi kuitenkin hyvin välittävä ja herkkä mies. Isältäni olen perinyt ilmeeni sekä paksun ja tuuhean tukan. Ja epäilemättä myös temperamenttia.

Ennenkaikkea isäni oli taistelija. 30 vuotta hän taisteli verenpainetaudin, aivoverenvuodon ja sen myötä vasemman puoleisen halvauksen kanssa. Vuosien saatossa hän taisteli myös lukuisten muiden sairauksien kanssa. Munuaisen pahalaatuinen kasvain. Kaksisuuntaisen mielialahäiriö. Dementia. Diabetes. Keuhkokuume. Noin muutamia mainitakseni. Viimeiset puoli vuotta hän taisteli agressiivisen virtsarakkosyövän kanssa. Sitä sotaa me ei ikinä voitettu.

Isällä oli lukemattomia läheltä piti tilanteita, mutta hän taisteli vaikka elämä ei jakanutkaan käteen parhaita korttejaan. Hän ei tilannettaan valitellut tai voivotellut, vaan taisteli kuin kunnon kissaeläin, leijona, jolla on yhdeksän henkeä. Ja minä taistelin mukana. Viimeiseen hengenvetoon asti kädestä kiinni pitäen.

Lukemattomat taistelut kävimme hoidon saamiseksi. Kotihoidon saamiseksi. Palveluasumispaikan saamiseksi. Hoidon tarpeen kasvaessa tuetumman hoidon saamiseksi. Lukemattomia hoitoneuvotteluja. Lääkäreitä. Psykiatreja. Neurologeja. Hoitajia. Potilasasiamiehiä. Toimintaterapeutteja. Omaohjaajia. Sosiaalityöntekijöitä. Edunvalvojia.

Lukemattomat taistelut me kaksi leijonaa kävimme myös keskenämme. Toinen sairasteluun ja avuntarpeeseen turhautuneena ja toinen arjen pyöritykseen ja omaishoitoon väsyneenä. Koti-ikävissään hoitokodista tai sairaalasta karannutta isää metsästettiin välillä yötä päivää kissojen ja koirien kanssa. Ja välillä metsästykseen ja karkulaisen hoitoon saamiseksi tarvittiin avuksi jopa ambulanssia ja poliiseja. Olen aina ollut kuin peili, joka räjähtää takaisin, jos toinen räjähtää. Isäni oli paras opettamaan itsehillintää, kun sairauden huurruttamaan rähinään ei voinutkaan vastata enää rähisemällä. Oli osattava kovettaa itsensä sekä osattava erottaa sairaus ja ihminen. Ihminen, joka joskus oli isä. Joka oli jossain sairauden takana piilossa, lipuen koko ajan kauemmas, kunnes oli kokonaan poissa. Omakin todellisuus välillä hämärtyi, kun piti lakata uskomasta toisen puheisiin ja vakuutteluihin. Oman isän puheisiin. Olen kuullut sanottavan, että muistisairaudessa on monta kuolemaa. Kun ihminen on vielä siinä, mutta ei kuitenkaan enää ole. Viimeisten vuosien varrella tarinat muuttivat muotoaan ja vähenivät, kunnes loppuivat kokonaan.

Oli tammikuu. Lähdin Turkista Suomeen, vierailemaan Suomen Turkin Suurlähestystössä hakemaan työlupaa. Helmikuussa työlupaa odottaessa isän kunto romahti. Viimeiset päivät vauhdilla. Ja viimeinen päivä oli yksi elämäni rankimmista. En olisi ikinä uskonut, että pystyn siihen, mutta kummasti voimia löytyy, kun on pakko.

Viimeisenä päivänä hauskasta tarinankertojasta oli vain kuori jäljellä. Isä ei enää puhunut mitään, mutta kyynel vierähti hänen silmäkulmastaan, kun saavuin huoneeseen. Tyttärensä hän muisti loppuun asti. Kääntyili sängyssään ja hapuili kättäni. Pidin kädestä kiinni. Sanoin, että hengitä rauhassa. Ei mitään hätää. Ei ole mitään pelättävää. Kaikki menee hyvin ja kohta helpottaa. Voi laittaa silmät kiinni, jos väsyttää.

Isä oli ennen sairastumistaan ammattiautoilija ja hän tykkäsi olla mökillä. Yritin saada ajatukset pois kivuista muistelemalla Outokummun mökkiä, auringonlaskua ja tyyntä järvenpintaa. Katsoin kartasta mitä reittiä mökille ajettiin ja luettelin paikkoja matkan varrelta. Muistelin Outokummum Vanhaa kaivosta ja Vuorenpeikon maata, jossa vierailimme, kun olin pieni tyttö.

Päivystin koko päivän isän vuoteen vierellä. Laskin hengityskatkosten kestoa. Sekunti sekunnilta. Isä oli poissa kello 18:50. Taistelu oli loppu. Vasta silloin tuli tärinä ja itku. Hoitajat sanoivat, että minä tiesin, että lähtö koittaa tänään.

Isä tiesi myös ja ajoitti lähtönsä minun Suomessa vierailuun. Niinkuin äitinikin teki aikoinaan.

Kuolemassa ja menettämisessä on opettavat ja kasvattavat puolensa. Minä olen saanut niistä ainakin rohkaistusta omaan elämääni. Kun on menettänyt molemmat vanhempansa alle 40-vuotiaana huomaa, että elämä on tässä ja nyt. Mitään on turha jäädä odottelemaan. Pitää elää, tehdä, nähdä ja kokea, kun se on vielä mahdollista. Asioiden tärkeysjärjestys muuttuu. Raha ja materia menettävät merkityksensä, kun näkee, että lopulta mitään ei täältä mukaansa saa. Henkilökohtaisimmat tavarat ja muistot mahtuvat pariin pahvilaatikkoon. Muulla ei ole juurikaan merkitystä.

Helpolla eivät ole tulleet aurinkoiset päiväni Alanyan auringon alla ja ihan vähästä en enää hätkähdä. Rinnakkaistodellisuus maailmassa, jossa ei tarvitse pitää huolta kuin itsestään. Isällä oli itseasiassa iso osuus asiaan kuinka päädyin Alanyaan aikoinaan. Kun koko kesäloman isää hoitaneena sain pienoisen hermoromahduksen, halusin paeta ja nappasin äkkilähdön niin kauas kuin (Turkin) pippuri kasvaa, vaikka monesti olin vannonut, että ikinä en Turkkiin lähde.

Suru ja haikeus ovat siltikin aina vielä läsnä. Kun ystäväni tai opaskolleegani ovat innoissaan, kun heidän vanhempansa tulevat käymään. Tai kun bussikuski esittelee ylpeänä kuvia lapsenlapsensa syntymäpäiviltä. Mieleni täyttää haikeus, kun tiedän, että minun vanhempani eivät tule uuteen elämääni tutustumaan. Eivät näe kuinka pitkälle heidän tyttärensä on päässyt. Eivätkä ikinä näe lapsenlapsiaan.

Isä 1954 – 2018

  

Se on sellainen isänpäivä tänään. Täynnä haikeutta. Elämä jatkuu, eikä menneisiin jäädä vellomaan. Menneisyys ja kokemukset ovat kuitenkin aina mukanani ja ne ovat tuoneet minut tähän ja tänne. Ja opettaneet, että elämä voi olla ihmeellistä, kun antaa sen viedä. Ihmeellisiä asioita voi tapahtua, kun ei pelkää elämää liikaa ja pitää silmät, korvat, mielen ja sydämen avoimena.

Mitä kaipaan Suomesta?

Aikaisemmin olen kirjoittanut blogikirjoituksen mitä kaipaan Alanyasta. Kaipauksen kohteisiin kuuluivat mm. sosiaalinen kulttuuri ja palvelukulttuuri, auringonlaskut, turkkilainen aamiainen, tee ja kylpylät. Nyt Alanyassa pidempiä aikoja viettäneenä on aika kääntää asetelma toisinpäin ja miettiä mitä kaipaan Suomesta?

Ystävät, perhe ja koira

Ystävät, perhe ja koira tietenkin ensimmäisenä. Vaikkakin olen tutustunut Alanyassa aivan ihaniin ihmisiin, joista on muodostunut minulle uusi ystäväpiiri ja parhaimmillaan jopa perhe, on tietenkin ikävä myös ihmisiä Suomesta. Ihmisiä joiden kanssa on useiden vuosien yhteinen historia. Ja kuinka mielelläni noille ihmisille esittelisinkään uusia kotikulmiani Turkissa, mutta valitettavasti siskoani ja enon vaimoani lukuunottamatta kukaan muu ei ole alustavista lupauksista huolimatta eksynyt vielä luokseni, vaikka muuten paljon matkustelevatkin.

Mökkisauna

Suomi on tuhansien saunojen maa ja saunoja löytyy lähes joka asunnosta tai ainakin taloyhtiöstä. Hyvinvarustelluissa taloyhtiöissä Alanyassakin on toki saunansa, mutta ei ole silti suomalaisen puusaunan voittanutta. Mökki, mökkisauna ja sen jälkeinen pulahdus Päijänteessä, ah.

Mökkeilyä on muutenkin ikävä. Suomen kesän valoisia öitä, joutsenia, unia itse rakennetussa aitassa, auringonnousuja ja laiturin nokassa nököttämistä. Kun on aikaa kuunnella ja katsella; huomata pienen pieni häntänsä menettänyt sisilisko paistattelemassa päivää vanhalla puupenkillä ja tarkkailla pesuettaan paimentavaa sorsaemoa. Seurata kuinka sudenkorennot rapistelevat kaislikossa ja kuikuilla kuikkaa, joka on tuonut perheensä näytille. Lisää muistoja Suomen kesästä ja mökkeilystä aikaisemmassa blogikirjoituksessani: Kuusi muistoa kesästä

Karjalanpiirakat

Rapeakuoriset riisitäytteiset karjalanpiirakat. Muutaman kuukauden Alanyassa olon jälkeen näin niistä jopa unta. Näin unta, että kaverit tulivat vierailemaan Alanyassa ja minua kadutti, että en ollut muistanut pyytää heitä tuomaan minulle Suomesta karjalanpiirakoita. Sittemmin tilanne korjattiin ja Alanyaan tulijat toimivat karjalanpiirakkalähettiläinä ja toivat noita suomalaisia herkkuja tullessaan. Olemme myös pyytäneet tuomaan Suomesta kunnon suomalaisia ruisjauhoja ja intoutuneet vääntämään karjalanpiirakoita omin pikku kätösin. Ihan oikean karjalanpiirakan näköisiä ja makuisia niistäkin tuli, vaikka leikkisästi kutsuimmekin niitä alanyanpiirakoiksi. Kylläpä äiti ja mummi olisivat ylpeitä, kun tyttö jatkaa suvun karjalanpiirakkaperinteitä täällä Alanyan auringon alla.

Muita herkkuja en Suomesta juurikaan suuremmin kaipaile. Paitsi ehkä mustikoita, joista saisi maukkaan aamiaissmoothien. Kahvia en juo, enkä ole koskaan ollut mikään suuri salmiakinkaan ystävä. Mutta ollessani koira- ja kissavahtina Kalella, löysin jääkaapista paketillisen suomalaisia hapankorppuja, hernekeittoa ja Fazerin sinisen suklaalevyn. Kun en ollut moneen kuukauteen saanut mitään suomalaista maistuivat nekin taivaallisille. Muita kestotilauksessa olevia tuotteita meillä ovat mm. Oivariini (punainen), Oltermanni tai joku vastaava kermajuusto, aurajuusto, meetvursti ja voileipäkeksit. Siinäpä siis pari vinkkiä, joita ulkosuomalaiselle kaverille voi tuoda tuliaisena Suomesta.

Puhdas suomalainen vesi

Ah se tunne, kun voi marssia vesihanalle ja juoda suomalaista, puhdasta vettä, suoraan hanasta. Ei tarvitse tilata vettä tai kantaa sitä selkä väärällään kauppareissuilta.

Pääsääntöisesti suomalaisesta hanasta tulee aina myös lämmintä vettä suihkua varten. Alanyassa useiden talojen katoilla on aurinkokennoilla toimivat lämmittimet, jotka lämmittävät vettä mikäli aurinko paistaa. Alanyassahan se paistaa noin 300 päivää vuodessa, mutta talvella joutuu kääntymään joskus myös sähkölämmityksen puoleen ja se pitää muistaa napsauttaa päälle noin tuntia ennen suihkuun menoa. Monissa asunnoissa on sähkövastus myös suoraan suihkun yhteydessä ja sieltä lämmintä vettä tulee samantien.

Ja mitä taas en kaipaa...

Kylmyyttä ja pimeyttä. Kallista ja hankalaa liikkumista (esim. seutulippu pääkaupunkiseudulla 5,50 €).

Yksinäisyyttä. Suomalainen sosiaalinen kulttuuri muistui hyvin nopeasti mieleen, kun palasin Suomeen joulun ja uudenvuoden viettoon. Spontaania kohtaamisia ei juurikaan synny ja tapaamiset täytyy usein suunnitella päiviä, jopa viikkoja, etukäteen. Hyvä esimerkki siitä oli joulun alle suunniteltu pikkujouluristeilymme, jonka osanottajamäärä kutistui viime metrillä yhdeksästä ihmisestä kolmeen. Perhe- ja terveyssyyt vielä ymmärrän, mutta se, että yli kuukausi etukäteen ystävien kanssa sovittu reissu perutaan työkiireiden vuoksi on mielestäni äärimmäisen surullista. Olenhan itsekin vuosia ollut yhtä kiireinen ja tunnollinen työntekijä, mutta töiden päättyminen YT-neuvotteluiden myötä ja muut sen jälkeiset tapahtumat ovat laittaneet omia arvojani uuteen järjestykseen.

Ihmiset ovat kovin kiireisiä arkisissa oravanpyörissään ja olen yhä vakuuttuneempi, että siihen oravanpyörään en halua enää takaisin. Vaikka elämä ulkosuomalaisenakaan ei ole aina ruusuilla tanssimista, on se kuitenkin kaikkine suruineen, murheineen, ikävineen sekä nopeasti muuttuvine tilanteineen oikeaa elämän makuista elämää.

"Kaikkea muuta, kunhan ei vaan
nukkuvaa, puolikuollutta elämää"

- Minna Canth -

Muutos suunnitelmiin

Heinäkuussa reissusuunnitelmani vaihtuivat hautajaisten ja perunkirjoitusten järjestämiseen, kun löysin täysin yllättäen äitini kuolleena kotoaan.

Epätodellisen olon, shokin ja suuren surun keskellä yritin hoitaa pakollisia asioita parhaani mukaan muutaman sukulaisen avustuksella. Ainoana lapsena minut todellakin yllätti kuinka paljon hoidettavia ja huomioitavia asioita omaisten niskaan kaatuu ihmisen kuollessa. Miten siinä tilassa pitäisi osata toimia ja hoitaa asiat oikeassa järjestyksessä? Virkatodistukset perunkirjoitusta varten, siunaustilaisuuden, papin ja kanttorin varaaminen, hautapaikan varaaminen, tuhkauksen ja uurnanlaskun varaaminen, papin tapaaminen, hautajaisten musiikki ja käsiohjelma, arkun ja uurnan valitseminen, vainajan vaatteiden valinta, vainajan kuljetukset, tuohukset, kukkalaitteet siunaus- ja muistotilaisuuteen, muistotilaisuuden järjestäminen tarjoiluineen, muistomerkki haudalle, kuolinilmoitus sanomalehteen, vuokra-asunnon irtisanominen, tyhjentäminen ja siivoaminen, huonekalujen ja tavaroiden läpikäyminen, varastoiminen ja myyminen, vainajan sopimusten ja liittymien irtisanominen, asiakkuustilien lopettaminen, yhteydenotot velkojiin, saldo- ja korkotodistukset sekä muun omaisuuden selvittäminen perunkirjoitusta varten, perunkirjoittajan tapaaminen ja satoja muita yksityiskohtia...

Jos eläminen Suomessa on kallista, niin on myös kuoleminen. Olisi ollut helppoa antaa asiat hautaustoimiston ja perunkirjoittajan hoidettaviksi, mutta koska pienituloisella äidilläni ja minulla työttömänä ei liikoja rahoja ollut, jouduin hoitamaan mahdollisimman paljon itse. Jälkeenpäin en edes käsitä kuinka sen suuren tunnemyrskyn keskellä sain kaikki asiat hoidettua vajaassa neljässä viikossa. En muistaisi asioista puoliakaan, jos en olisi järjestelmällisenä ihmisenä pitänyt tarkkaa kirjaa ja merkinnyt ylös jokaisen liikkeeni, yhteydenoton ja puhelinsoiton.

Olin suunnitellut lähteväni pidemmäksi aikaa ulkomaille ja vaikka hautaus- ja perunkirjoituskulut haukkasivatkin suuren osan matkabudjetistani, en suostunut luopumaan unelmastani. Uurnanlaskun ja perunkirjoituksen jälkeisenä päivänä lähdin tuulettamaan päätäni ja keräilemään voimia tuttuun ja turvalliseen Turkin Alanyaan. Unelma Turkkiin lähdöstä pitikin minut liikkeellä kaiken sumun keskellä.

Äiti 1955 – 2016. Lepää rauhassa.

Vielä useamman kuukauden jälkeenkin suru tulee aaltoina. Kun vilkaisee puhelinta ja muistaa, että äiti ei soita enää koskaan. Kun miettii tuliaisia sekä joululahjoja ja muistaa, että äidille ei tarvitse enää ostaa mitään. Kun ostaa villatossut ja tajuaa, että äiti ei ole enää kutomassa villasukkia (äitini oli tunnettu siitä, että hän kutoi aina sukkia koko suvulle ja ystävilleen). Spontaani itku hautausmaan ohi kävellessä ja tietyn musiikkikappaleen soidessa. Ja kuinka monet kyyneleet olenkaan vuodattanut ystävilleni... Väsymystä, unettomia öitä, painajaisia tai muutoin erikoisia unia lähes joka yö, kun silmänsä ummistaa.

Vielä on suruaikaa jäljellä ja muistin pätkiminen kertonee, että sumusta ei ole vieläkään täysin selvitty. Ja ei kai surusta ja menetyksestä tarvitse koskaan täysin toipuakaan, pitää vain opetella elämään sen kanssa.

”Suru ei ole elämästä erillään oleva häiriötila. 

Menetys ei poistu meistä, vaan jättää jäljen. 

Surusta ei ole kiire mihinkään.”

- HS 28.10.2016: ”Surusta ei tarvitse toipua, sanoo tutkija” 

Babbel – kielen opiskelua verkossa

Lähtö lähenee ja turkin kieli on jo vaipunut aika hyvin unholaan. Joulun ja välipäivien aikana olen yrittänyt palautella sitä taas mieleeni Babbelin verkkokurssien avulla.

Syksyllä aloitin turkin kurssin Vantaan aikuisopistossa ja sen lisäksi jatkoin harjoituksia Babbelin avulla. Babbel olikin hyvä tuki, kun aikuisopiston kurssi oli hieman haastava minun oppimistyylilleni. Kuten kielikursseilla yleensäkin, painotettiin siellä alussa paljon kielioppia. Viikossa puolentoista tunnin aikana ei puhuttu yleensä kuin lause tai pari. Itse taas koen, että oppisin uutta kieltä paremmin puhumalla enemmän. Opettelemalla ensin yksinkertaisia lauseita ja sanoja, minun on helpompi ymmärtää kielioppiakin, kun voin peilata kielioppisääntöjä jo opittuihin lauseisiin.

Haastavaksi kurssin teki myös se, että kurssilla käytettävät kirjat olivat kokonaan turkiksi. Oman aikansa vei siis ensin sanojen kääntäminen, jotta ymmärsi edes mistä oli kyse ja mihin kysymykseen pitäisi vastata. Kurssi olisi jatkunut vielä kevätkaudella, mutta sattuneesta syystä en pääse kevään kursseille osallistumaan. Toivon oppivani kieltä nopeammin paikan päällä, kun asustelen pari kuukautta Turkissa. Kannan mukanani yleensä pientä muistikirjaa, johon kirjailen ylös kuulemiani sanoja ja ystäviä tavatessani kyselen heiltä mitä ne tarkoittavat. Pyydän usein ystäviäni myös kirjoittamaan muistiooni sanoja tai lauseita, joita haluan opetella.

Babbel toimii mielestäni hyvin kielen alkeiden opettelussa. Verkkopalvelun avulla opetellaan pieniä osa-alueita kerrallaan ja toistojen kautta niitä tankataan jäämään päähän. Pieniä kursseja löytyy alkeiskurssien lisäksi vielä erikseen esimerkiksi kieliopista, numeroista ja oikeinkirjoitussäännöistä sekä perussanastoa erilaisten teemojen mukaan, kuten loma, ruoka ja juomat, koti ja käytännöllinen arjen sanasto. Kursseilla opetellaan erilaisten pienten tehtävien avulla kuullun ymmärtämistä, lukemista ja kirjoittamista. Kytkemällä mikrofonin päälle voi harjoittaa myös omaa puhettaan ja lausumista. Testasin myös muita kielikursseja netissä, kuten Duolingo ja WordDive, mutta tykästyin eniten Babbeliin, joka tuntui kaikkein toimivimmalta ratkaisulta minulle.

Babbelin kautta voi opetella turkkia, espanjaa, ranskaa, saksaa ja monia muita kieliä. Palvelussa on kuukausimaksu, joka vaihtelee laskutusjakson mukaan. Halvimmillaan kuukausimaksu on vuoden laskutusjaksolla 4,95 €/kk. Samalla hinnalla käyttöönsä saa myös mobiiliversion, jolla on kätevä käyttää luppoaika hyväksi vetäisten jonkun pikaisen kurssin, esimerkiksi bussimatkalla. Palveluun rekisteröitymisen jälkeen saattaa sähköpostiin tupsahtaa erilaisia aloitustarjouksia. Itse nappasin tarjouksen, jolla sain opiskeluaikaa puoli vuotta kolmen kuukauden hinnalla.

Rekisteröitymällä Babbeliin oheisen linkin avulla saat kokeilla palvelua viikon verran ilmaiseksi:
» Kokeile Babbel-kielikursseja viikko ilmaiseksi

Breath, trust, let go

YT-neuvottelut työpaikallani saatiin päätökseen ja näissä ajatuksissa sovin työnantajani kanssa työsuhteeni päättämisestä.

Kahdeksan viikkoa kestänyt piinaava odotus irtisanomisuhan alla päättyi. Kahdeksan viikkoa tunteiden vuoristorataa toivosta epätoivoon. Yrittäen pitää lippua korkealla, selviytyä huumorin avulla, välillä lamaantuneena ja varmana omasta lähdöstään. Tsemppausta, epätietoisuutta, tarpeettomuuden tunnetta ja spekulaatioita. Unettomia öitä ja ylimääräisiä sydämentykytyksiä. Varovaisia varasuunnitelmia tulevaisuuden varalle. Kahdeksan viikkoa virran vietävänä, numeroina tilastoissa, joita korkeammalla taholla pyöriteltiin. Päätöksen teko oli muiden käsissä eikä sen lopputulokseen voinut omilla toimillaan juurikaan enää vaikuttaa. Se epätietoisuus oli ehkä vaikein pala purtavaksi tällaiselle muutosherkälle ja turvallisuushakuiselle ihmiselle, joka tuntosarvet pystyssä aisti ja imi ympäröiviä tunnelmia erityisen herkästi.

Päätöksen jälkeen ensimmäisenä iski helpotus piinaavan odotuksen päättymisestä. Tässä se nyt oli. Päätös on tehty. Enää ei tarvitse jännittää ja pelätä. Pääsen toteuttamaan varasuunnitelmiani. Sitten tuli luopumisen haikeus. Lopulta suru ja kiukku.

Ensimmäiset kyyneleet vieritin työkavereilleni. Mahtavaa tiimiä ja niitä tyyppejä tulee todella ikävä. Osa ihmisistä on tullut elämääni jäädäkseen, eivät he mihinkään poistu, mutta tuntikausia arjestani en tule enää heidän kanssaan viettämään.

Sitten haikein mielin katkaisin napanuorani "lapseeni", jota olen yli kahdeksan vuotta kasvattanut pienestä startupista menestyväksi tuhansien asiakkaiden palveluksi. Kahdeksan vuotta elänyt ja hengittänyt mielessäni yksi palvelu. Imenyt ajatuksia ja ideoita omaan päänsisäiseen ideapankkiini yötä päivää. Ja nyt yllättäen löydänkin itseni tyhjentämästä työpöytääni ja kaappejani. Heittämästä roskiin muistoja kahdeksen vuoden ajalta. Käyden läpi ja dokumentoiden seuraajilleni keskeneräisiä töitäni, joista monia olisin halunnut olla vielä mukana toteuttamassa. Kuinka osaankaan päästää niistä irti?

Uusi elämä odottaa. En vielä tiedä millainen. Yli 15 vuotta olen tehnyt töitä putkeen, ilman kesälomaa pidempiä taukoja. Se työn täyttämä arki, jota olen elänyt koko aikuiselämäni on nyt loppu, ainakin toistaiseksi. Se tuntuu oudolta, vapauttavalta ja jopa pelottavalta. Varsinkin jos sattuu olemaan tällainen turvallisuushakuisen ihmisen perikuva. Mutta nyt on minun vuoroni heittäytyä ja hypätä pois oravanpyörästä. Hengähtää hetki miettien mitä haluan tulevaisuudelta. Etsiä uusia suuntia elämään, johon en aina ole ollut täysin tyytyväinen. Koko maailma on avoin. 

Aivan ensimmäisenä taidan tarttua siihen mahdollisuuteen, että minun ei tarvitse viettää kylmää ja pimeää talvea Suomessa. Katsotaan mihin se tie vie ja mitä tulevaisuus tuo tullessaan.

Turkin kurssilla

Turkin matkoillani olen opetellut turkin kieltä sanan sieltä ja sanan täältä. Perustervehdykset ja tutustumisrituaalit. Yrittänyt tankata ravintola- ja kaupantekosanastoa sekä numeroita.

Tänä syksynä päätin lähteä syventämään lisää sanavarastoani ja osallistuin Vantaan aikuisopiston Turkin alkeet -kurssille. Kurssilla opiskellaan vuoden verran kerran viikossa turkin kielen ja Turkin kulttuurin perusteita. Harjoitellaan arkipäivän yksinkertaista sanastoa sekä harjoitellaan keskustelua ja kehitetään kykyä ymmärtää puhetta ja tekstiä. Minun tavoitteeni on oppia hieman puhumaan, ymmärtää ja tulla ymmärretyksi. Silloin voisin laajentaa reviiriäni myös turistialueiden ulkopuolelle. Turkissa riittäisi niin paljon nähtävää.

Kielen perusteiden tunteminen tuo minulle turvaa vieraassa maassa, ollessani kuitenkin kohtuullisen turvallisuushakuinen ihminen ja siksi myös kohtuullisen arka matkailija. Ihmiset ovat erilaisia, toiset tykkäävät löytää aina jotain uutta, hyppäävät pää edellä virran vietäviksi, ovat sponttaaneja ja sulattavat muutokset paremmin. Minä taas jämähdän helposti samoihin asioihin ja paikkoihin. Vaikkakin itse käyttäisin "jämähtäminen" termin sijasta mielummin sanoja perehtyminen ja sitoutuminen. Jatkuvasti muuttuvassa maailmassa, ja etenkin työelämässä, yritän etsiä jotain suuntaa ja kiintopisteitä. Jotain tuttua. 

Joten syyskuussa, kun työpaikallani YT-neuvottelut pamahtivat omalle kohdalle, oli aika lähteä tuulettamaan päätä "kielimatkalle" tuttuun ja turvalliseen paikkaan Turkin auringon alle.
 

Arkihaaste

#isä	#aamupala #sairasloma
#teatime #cay	#röökimuija
#aamuruuhka	#weekend #sofa #movie #ben&jerry's

Instagrammissa ja Facebookissa kiertää haaste, joka sai minut nappaamaan kuvan arkisistakin tilanteista.
Tässä teillekin maistiaisiksi muutama palanen arkeni keskeltä.

#orkidea	#terapia-alpakat
#sohvanvaltaajat	#paperworks

The most important things are the hardest things to say

Kuolema saa ihmisen tuntemaan itsensä niin pieneksi. Se on koskettanut minua kahdesti parin viikon sisällä. Hävitty taistelu syöpää vastaan ja itsemurha. Kuolema herättää kysymyksiä. Kaksi erilaista tapausta herättävät niin erilaisia, mutta kuitenkin niin samanlaisia ajatuksia. Kun olisi tiennyt. Kun olisi osannut pyytää apua. Miksi kukaan ei tiennyt? Miksi minulla ei ollut rohkeutta? Miksi en soittanut tai laittanut edes viestiä? Miksi en kysynyt mitä kuuluu? Vaikka muuten olimmekin nykyään harvemmin tekemisissä niin miksi en silti kertonut tai ilmaissut, että välitän? En toivottanut voimia enkä jättänyt jäähyväisiä. Viimeiset sanat jäivät sanomatta. Aika on niin suhteellista. Sitä ei aina ole. Koskaan ei tiedä kuka on seuraava. Ja nyt kaikki on jo liian myöhäistä.

Kuoleman herättämistä kysymyksistä, auttamisesta ja välittämisestä tuli mieleen tämä video.



Auttamiseen ei tarvita syitä. Ei tarvitse olla edes kovin läheinen. Jos näet, että jollain on paha mieli, kysy onko kaikki ok. Yllättäen voitkin olla ainoa joka on kysynyt. Jos joku on masentunut tai surullinen avaa suusi, soita, laita viesti, ole läsnä, välitä. Ei tarvitse pelätä, että oikeita sanoja ei löydy tai ei osaa sanoa mitään järkevää, sillä ei aina tarvitsekaan. Eikä niitä aina olekaan. Perimmäisiä, kaikenkattavia järkeviä sanoja, jotka huuhtoisivat pois kaiken tuskan ja murheen. Mutta pienikin sana tai ele voi auttaa eteenpäin. Ihmisen ei ole pakko kertoa tai vastata, jos ei halua. Mutta onpahan ainakin kysytty.

Auttamisen ei aina tarvitse olla suuria tekoja. Jo vähäisestäkin välittämistä voi olla suuri apu selviytymisessä. Suomalaisessa pärjäämisen kulttuurissa voi vituttaa ja hävettää niin paljon se, että ei pärjääkään. Hävettää olla heikko. Haavoittuva. Tunteellinen. Inhimillinen. Ei osata eikä kehdata pyytää apua. Ja aina sitä ei saa vaikka yrittäisikin. Viimeisetkin energiat kuluvat häpeämiseen, hymyilemiseen läpi tuskan ja kulissien pystyssä pitämiseen. Vaikka tavallaan tietää, että on ihmisiä, jotka välittävät voi silti tuntea itsensä maailman yksinäisimmäksi ja voi tuntua ylitsepääsemättömän vaikealta ottaa kehenkään yhteyttä. Kuolema. Se lopulta kuitenkin koskettaa niin monia ihmisiä. Meitä kaikkia joskus. Ihmisiä, joiden pienestäkin välittämisen eleestä olisi voinut olla suuri apu oikeassa kohdassa.

Kuka tahansa meistä voi olla joskus heikko. Se aina niin iloiselta ja elämänmyönteiseltä vaikuttava sukulainen tai ystävä, jonka kanssa kävit kaksi päivää sitten kahvilla. Nauravainen työkaveri tai naapurin tyttö. Kaikkea ei tarvitse jaksaa. Aina ei tarvitse pärjätä. Se ei tarkoita sitä, että pohjamutiin pitäisi jäädä rypemään. On vain niin paljon helpompi nousta ylös, kun ei ole yksin. Väestöliiton blogissa aiheesta on kirjoitettu otsikolla: Lakkaa pärjäämästä - ja ala elää. Apua voi saada yllättäviltäkin suunnilta, kun tunnustaa ettei pärjääkään. Minä olen opetellut jättämään turhan pelon pois. Pelon siitä mitä muut ajattelevat, jos en osaakaan sanoa tai tehdä kaikkea oikein. Tai jos en jaksa. Olemaan inhimillinen. Olemaan sosiaalisempi. Olemaan rohkeampi. Puhumaan vaikeistakin asioista. Vaikka ne sanoiksi puettuina ja ulos oksennettuina eivät ehkä vaikutakaan niin vaikeilta, suurilta ja tärkeiltä asioilta. Opittavaa vielä riittää.

Muutoksia

Voisitteko avata silmiäni tälle nykyajan hyppelykulttuurille?
Minä en oikein ymmärrä sitä.

Minulla on esimerkiksi ollut sama mies jo 14 vuotta, sama koira 12 vuotta, sama talo 6 vuotta, sama työnantaja 7 vuotta (ja edellinenkin työnantaja 7 vuotta).

Onko sitoutumiselle enää aikaansa ja paikkaansa tässä maailmassa ja työelämässä? Vai onko se paikalleen jämähtämistä ja pahasta?

Olen ehkä syntynyt väärälle vuosikymmenelle, kun muutosten ja uusien haasteiden sulattelu ottaa minulta aikansa, vaikka yrittäisin suhtautua niihin kuinka positiivisesti ja ketterästi.

Tottakai muutoksia tapahtuu. Asioita joihin voi vaikuttaa ja asioita joihin ei voi. Asioita, joihin voi valmistautua ja asioita joihin ei voi tai ei osaa. Sairauksia, kuolemaa, uusia tilanteita ja haasteita, fuusioita sekä integraatioita. Mutta liika on liikaa. Varsinkin jos ne tuntuvat tapahtuvan yhtäaikaa.

Mielensäpahoittaja

Tänään päätimme lennosta mennä nauttimaan sushia. Olin ostanut Grouponin kautta lahjakortin erääseen ravintolaan.

Saavuttuamme paikalle ojensin lahjakortin tarjoilijalle, joka ensi töikseen kysyikin olemmeko varanneet sushit etukäteen. Emmepä olleet. Diilin ehdoissa kuulemma luki, että tilaus olisi pitänyt tehdä tuntia ennen. Koska olen muutamien viimeaikaisten tapahtumien myötä joutunut virittäytymään "rähinämoodiin" en jäänyt nytkään nieleskelemään pettymystäni. Pyysin tarjoilijaa näyttämään ehdoista sen kohdan missä varaus pyydetään tekemään. Ehdot (kaikkine kirjoitusvirheineen) kuuluivat seuraavasti:
"Ehdot
Voimassa: Ma-pe 26.03.2014 asti klo 15-21. Pöytävaraus/tilaus väh. 3 vk ennen voimassaolon päättymistä., Rajoitukset: Yksi lahjakortti per henkilö. Voit ostaa useampia lahjaksi., Lunastus: Varaa pöytä/tee take away -tilaus puh. 040-153 5999 tai 044-546 5965. Take away -tilaus tehtävä väh. 1h ennen. Näytä Groupon-lahjakortti tai sen mobiiliversio paikan päällä., Lisätietoja: 20 kpl lajitelma syötävä paikan päällä. 40 kpl lajitelma vain take away -tilauksena., Katso tästä kaikkia diilejä koskevat ohjeet."

Aluksi pyrin huomauttamaan asiallisesti, että minun mielestäni ehdoissa mainittiin vain siitä, että take away -tilaus pitää tehdä tuntia aikaisemmin ja lahjakorttini oikeuttamaa 20 kappaleen lajitelmaa ei edes saanut take away, vaan se piti syödä paikan päällä. Tarjoilija jatkoi vänkäämistä, että tilaus pitää tehdä tuntia etukäteen, niin lukee ehdoissa ja netistä löytyy täydelliset ehdot. Minun mielestäni täydelliset ehdot taas pitäisi olla tulostettavassa lahjakortissakin, koska nimensä mukaisesti sen voi antaa myös lahjaksi eikä näin ollen lahjan saaja tajua välttämättä käydä ehtoja netistä tarkistamassa. Tarjoilija jatkoi vääntämistä, että kyllä kaikki diilit pitää tilata tuntia aikaisemmin. Väännön jatkuessa "rähinämoodini" alkoi nostamaan päätään ja kysyin onko paikalla ketään, jolle voisin epäselvistä ehdoista valittaa. Tarjoilija kävi jostain asiaa kysymästä ja palasi takaisin samaa vanhaa virttä toistaen; tilaus pitää tehdä tuntia aikaisemmin ja ehdot löytyvät netistä. Lopulta hän sanoi tarkistavansa keittiöstä onko susheja saatavilla. Minä sanoin, että puoli tuntia voimme odottaa, mutta tunti on ehdottomasti liikaa. Susheja oli kuulemma saatavilla ja meidät ohjattiin viimein pöytään.

Edellä malliesimerkki jähmeästä ja huonosta asiakaspalvelusta. Tilanteen olisi saanut pienellä vaivalla saanut ketterästi kännettyä kaikille edullisemmaksi asiakaspalvelutapahtumaksi. Nähtyään ehdot lahjakortista tarjoilija olisi voinut pahoitella, että ehdot on tosiaan ilmaistu epäselvästi ja kertoa, että pitää jatkossa pyrkiä ilmaisemaan asia selvemmin myös paikan päällä syötävien annosten suhteen. Sen sijaan, että hän alkoi väittelemään ehdoista, hän olisi voinut suoraan kysäistä keittiöstä onko susheja saatavilla ja ohjata meidät pöytään. Näin kaikille olisi jäänyt tapahtumasta parempi maku suuhun sekä tyytyväisempiä asiakkaita, jotka tulisivat ravintolaan vielä ehkä toistekin. Ei heittää bensaa liekkeihin, vaan hoitaa homma ennenkuin asiakas ehtii hiiltymään. Lisäksi ei olisi ollut pahitteeksi anteeksipyyntö tai joku muu pieni ja harmiton ele, joka olisi osoittanut, että tarjoilija on pahoillaan epäselvien ehtojen aiheuttamasta sekaannuksesta. Mutta ei mitään. Epäselvistä ehdoista turhautuneena ja nälkäisenä, varsinkin nykyisenä someaikana, huono sana kiirii valitettavan nopeasti eteenpäin. Itse ruoka oli kuitenkin hyvää ja palvelusta huolimatta saatan antaa ravintolalle vielä toisen mahdollisuuden. Tämänkin avautumisen tarkoituksena oli lopulta ottaa tästäkin opiksi ja miettiä miten voisi lisätä ketteryyttä omissa toimissaan ja kääntää epäedulliset tilanteet suotuisemmiksi. Varsinkin jos sattuu työskentelemään suoraan asiakasrajapinnassa.

ps. minä en edes netistä näin jälkeenpäin löytänyt mitään ehtoja, joissa olisi mainittu, että paikan päällä syötävä 20 kappaleen sushilajitelma pitäisi tilata tuntia aikaisemmin.
 

The Story

The Story

All of these lines across my face

Tell you the story of who I am

So many stories of where I've been

And how I got to where I am

But these stories don't mean anything

When you've got no one to tell them to

It's true... I was made for you

I climbed across the mountain tops

Swam all across the ocean blue

I crossed all the lines and I broke all the rules

But baby I broke them all for you

Because even when I was flat broke

You made me feel like a million bucks

You do and I was made for you

You see the smile that's on my mouth

It's hiding the words that don't come out

And all of my friends who think that I'm blessed

They don't know my head is a mess

No, they don't know who I really am

And they don't know what I've been through like you do

And I was made for you...

All of these lines across my face

Tell you the story of who I am

So many stories of where I've been

And how I got to where I am

But these stories don't mean anything

When you've got no one to tell them to

It's true... I was made for you

Oh yeah, well it's true... that

I was made for you...

- - -

Viikon biisi. Tätä on tullut kuunneltua enemmän tai vähemmän nonstoppina koko viikko. Sen sanat ja fiilis ovat sopineet tähän viikkoon niin täydellisesti. Ups and downs. Tästä kappaleesta löytyy myös upeita covereita, esimerkiksi tämä vahvaäänisen Sara Ramirezin versio, joka kolahti jo aikoinaan Greyn Anatomia -sarjassa esitettynä. Huh, kylmät väreet menee tätäkin kuunnellessa:

  

Hyvän mielen soittolista

Vuodenajan ollessa pimeimmillään ja mielialankin jossain routivien pohjamutien tasolla, huomasin, että kaikki soittolistanikin olivat kovin melankolisia ja "ranteet auki" -tyylisiä. Niinpä aloin kasailemaan pirteitä ja hassun hauskoja ralleja hyvän mielen soittolistaksi. Rytmejä, joita kuunnellessa saisi mielialan hieman nousuun. Alkuun se ei ollut helppoa laisinkaan, mutta kyllä listalle sitten jotain kappaleita alkoi tipahtelemaan. Mikä on sinun hyvän mielen biisisi? Nukkumaan rauhoitun yleensä kuunnellen unimusiikkia, jolle olen tehnyt oman soittolistansa. Mökillä taas fiilistellään suomalaista musiikkia, jota löytyy Mökkimusaa -soittolistalta. Rokkituulella voi taas kuunnella Rock Rock -listaa. Musiikilla on kyllä iso vaikutus mielialaan ja moniin kappaleisiin liittyy myös muistoja, jotka tuovat mieleen suuria tunteita.

Persoonallisuustesti

Nämä persoonallisuustestit ovat mielenkiintoisia. Ja tämä testi oli harvinaisen paikkansapitävä, jonka tuloksista tunnistin hyvin itseni. Ainoastaan tuo lause "Velvollisuus ja vakiintuneet tavat ovat sinulle toisarvoisia" on mielestäni hieman ristiriidassa muun tekstin kanssa. Enkä ole niin varma tuosta viihdyttämisestäkään. Mutta näkevätkö toiset minut samanlailla kuin näen itseni? Sitä mietin, kun näin joidenkin jaksavan sellaisia tuloksia, jotka eivät minun näkemykseni mukaan kuvasta heitä. Vastaako sitä kysymyksiin sen mukaan minkälainen haluaisi olla vai sen mukaan minkälainen oikeasti on? Pystyykö sitä itseään testaamaankaan tarpeeksi objektiivisesti?

"Olet ulospäin suuntautunut, sosiaalinen, käytännöllinen ja pidät asiat järjestyksessä. Ihmistyyppisi on ylpeä kyvystään tuoda harmoniaa, viihdyttää ja pitää huolta toisista. Velvollisuus ja vakiintuneet tavat ovat sinulle toisarvoisia. Kaltaisesi ihmiset ovat lämpimiä, ystävällisiä ja luonnostaan työskentelevät toisten ihmisten kanssa, organisoivat ihmisiä ja tapahtumia. Sinulle soveltuvat ammatit myyntitykistä, terveysalan, opettamisen ja juontamisen alueilta. Saatat löytää itsesi kerhoista, yhdistyksistä, komiteoista ja muista toimielimistä, joissa ryhdyt siekailematta vapaaehtoiseksi vaikkapa avustustyöhön. Olet perinteitä kunnioittava, konservatiivinen ja lojaali. Teet ahkerasti työtä, ja uhraat aikaasi perheelle ja ystäville. Sinun voi olla vaikea sietää ihmisiä, jotka toimillaan tai tekemättä jättämisillään loukkaavat toisia. Usein annatkin heidän kuulla kunniansa! Vaikkakin saat tyydytystä siitä, että voit olla hyödyksi, tarvitset toisten sanallista ja näkyvää arvostusta ja kiitosta hyvästä työstäsi. Jos sinua ei kiitetä, vaikka omasta mielestäsi olet tehnyt hyvää työtä, sinusta voikin saada ikävän vihollisen."

Voit testata oman persoonallisuutesi osoitteessa: http://netello.fi/persoonallisuustesti
Tunnistitko sinä itsesi?

Häähumua

Paluu muutaman viikon takaiseen häähumuun. Tunnen enemmän omakseni multaiset ja koiralta haisevat ulkoiluvaatteet ja tennarit kuin hienot mekot ja korkokengät, joten mukavien juhlatamineiden etsiminen on minulle haastavaa ja usein tuppaa jäämään ihan viime tippaan. Flunssakin tuli vielä sekoittamaan kuvioita entisestään.

Vierastan myös värejä, jonka vuoksi kallistun helposti tuttuun ja turvalliseen mustaan. Koska edessä oli nyt sekä häät että hautajaiset olikin musta mekko luonteva vaihtoehto, mutta häitä varten se kaipasi rinnalle värikkäitä asusteita. Tutkin, googlailin ja surffailin mustien mekkojen asustamista, mutta muotimaailmassa olen kuin kala kuivalla maalla. Oma mieheni on tykästynyt oranssiin, joten sen innoittamana mustaa mekkoa tuli lopulta somistamaan oranssi pukukukka sekä hopeinen bolero ja löysinpä lopulta jopa sopivat hopeiset korkokengätkin. Tai sopivat ja sopivat. Minun jalkojani ei taida olla suunniteltu korkokenkiä varten, ainakaan en mukavia sellaisia ole onnistunut koskaan löytämään. Kun pahin pukeutumisstressi helpottaa niin onhan se mukava välillä olla hienonakin.

Itse häät sujuivat hienosti. Tuore aviopari oli kaunis ja onnellinen. Tyylikkäissä häissä riitti naurua, laulua ja tanssia sekä hääbingon innoittamana myös kuperkeikkoja ja steppaamista. Kiva idea tuollainen hääbingo.

Häähumu jatkuu ja seuraavana vuorossa onkin hääkutsujen suunnittelu yhden ystävän syksyisiin häihin.