sunnuntai 11. marraskuuta 2018

Isänpäivä



Haikea isänpäivä. Ensimmäinen ilman isää.

Isäni oli hauska tarinankertoja, jolla oli hyvin omanlaatuinen ja hauska tapa kertoa tarinoita. Monet kerrat saimme nauraa hänen tarinoilleen kippurassa ja vedet silmissä. Vaikka hän olikin leijonanosan elämästään sairaseläkkeellä, oli hän aina hyvin elämässä kiinni. Hän seurasi päivän tapahtumia, uutisia ja urheilua. Hän oli kova lukemaan ja haki kirjastosta viikottain ison kassillisen kirjoja luettavaksi. Hän oli haka tietovisoissa. Hänellä oli ystäviä ja paljon tuttavia. Hän piti paljon eläimistä. Ruokki ja seuraili parvekkeellaan lintuja ja oravia. Munuaisleikkauksestaan herätessään hänen ensimmäinen kysymyksensä oli, että miten minun koirani voi, kun koirani oli myös sairastellut. Yksi hänen rakkaimmista T-paidostaan oli bulldoggiyhdistyksen paita. Hän keräsi avaimenperiä ja kaikkea muuta epämääräistä sälää. Isäni ei ollut aamuihminen ja halusi nukkua pitkään aamulla. Hän tykkäsi suklaasta kovasti. Ja alkoholista, varsinkin karpalolonkerosta. Ja tupakoinnista, josta hän ei luopunut koskaan. Isäni oli myös hyvin tempperamenttinen. Ja raivostuttavan kovapäinen. Kovan kuoren alta löytyi kuitenkin hyvin välittävä ja herkkä mies. Isältäni olen perinyt ilmeeni sekä paksun ja tuuhean tukan. Ja epäilemättä myös temperamenttia.

Ennenkaikkea isäni oli taistelija. 30 vuotta hän taisteli verenpainetaudin, aivoverenvuodon ja sen myötä vasemman puoleisen halvauksen kanssa. Vuosien saatossa hän taisteli myös lukuisten muiden sairauksien kanssa. Munuaisen pahalaatuinen kasvain. Kaksisuuntaisen mielialahäiriö. Dementia. Diabetes. Keuhkokuume. Noin muutamia mainitakseni. Viimeiset puoli vuotta hän taisteli agressiivisen virtsarakkosyövän kanssa. Sitä sotaa me ei ikinä voitettu.



Isällä oli lukemattomia läheltä piti tilanteita, mutta hän taisteli vaikka elämä ei jakanutkaan käteen parhaita korttejaan. Hän ei tilannettaan valitellut tai voivotellut, vaan taisteli kuin kunnon kissaeläin, leijona, jolla on yhdeksän henkeä. Ja minä taistelin mukana. Viimeiseen hengenvetoon asti kädestä kiinni pitäen.

Lukemattomat taistelut kävimme hoidon saamiseksi. Kotihoidon saamiseksi. Palveluasumispaikan saamiseksi. Hoidon tarpeen kasvaessa tuetumman hoidon saamiseksi. Lukemattomia hoitoneuvotteluja. Lääkäreitä. Psykiatreja. Neurologeja. Hoitajia. Potilasasiamiehiä. Toimintaterapeutteja. Omaohjaajia. Sosiaalityöntekijöitä. Edunvalvojia.



Lukemattomat taistelut me kaksi leijonaa kävimme myös keskenämme. Toinen sairasteluun ja avuntarpeeseen turhautuneena ja toinen arjen pyöritykseen ja omaishoitoon väsyneenä. Koti-ikävissään hoitokodista tai sairaalasta karannutta isää metsästettiin välillä yötä päivää kissojen ja koirien kanssa. Ja välillä metsästykseen ja karkulaisen hoitoon saamiseksi tarvittiin avuksi jopa ambulanssia ja poliiseja. Olen aina ollut kuin peili, joka räjähtää takaisin, jos toinen räjähtää. Isäni oli paras opettamaan itsehillintää, kun sairauden huurruttamaan rähinään ei voinutkaan vastata enää rähisemällä. Oli osattava kovettaa itsensä sekä osattava erottaa sairaus ja ihminen. Ihminen, joka joskus oli isä. Joka oli jossain sairauden takana piilossa, lipuen koko ajan kauemmas, kunnes oli kokonaan poissa. Omakin todellisuus välillä hämärtyi, kun piti lakata uskomasta toisen puheisiin ja vakuutteluihin. Oman isän puheisiin. Olen kuullut sanottavan, että muistisairaudessa on monta kuolemaa. Kun ihminen on vielä siinä, mutta ei kuitenkaan enää ole. Viimeisten vuosien varrella tarinat muuttivat muotoaan ja vähenivät, kunnes loppuivat kokonaan.



Oli tammikuu. Lähdin Turkista Suomeen, vierailemaan Suomen Turkin Suurlähestystössä hakemaan työlupaa. Helmikuussa työlupaa odottaessa isän kunto romahti. Viimeiset päivät vauhdilla. Ja viimeinen päivä oli yksi elämäni rankimmista. En olisi ikinä uskonut, että pystyn siihen, mutta kummasti voimia löytyy, kun on pakko.

Viimeisenä päivänä hauskasta tarinankertojasta oli vain kuori jäljellä. Isä ei enää puhunut mitään, mutta kyynel vierähti hänen silmäkulmastaan, kun saavuin huoneeseen. Tyttärensä hän muisti loppuun asti. Kääntyili sängyssään ja hapuili kättäni. Pidin kädestä kiinni. Sanoin, että hengitä rauhassa. Ei mitään hätää. Ei ole mitään pelättävää. Kaikki menee hyvin ja kohta helpottaa. Voi laittaa silmät kiinni, jos väsyttää.

Isä oli ennen sairastumistaan ammattiautoilija ja hän tykkäsi olla mökillä. Yritin saada ajatukset pois kivuista muistelemalla Outokummun mökkiä, auringonlaskua ja tyyntä järvenpintaa. Katsoin kartasta mitä reittiä mökille ajettiin ja luettelin paikkoja matkan varrelta. Muistelin Outokummum Vanhaa kaivosta ja Vuorenpeikon maata, jossa vierailimme, kun olin pieni tyttö.

Päivystin koko päivän isän vuoteen vierellä. Laskin hengityskatkosten kestoa. Sekunti sekunnilta. Isä oli poissa kello 18:50. Taistelu oli loppu. Vasta silloin tuli tärinä ja itku. Hoitajat sanoivat, että minä tiesin, että lähtö koittaa tänään.

Isä tiesi myös ja ajoitti lähtönsä minun Suomessa vierailuun. Niinkuin äitinikin teki aikoinaan.



Kuolemassa ja menettämisessä on opettavat ja kasvattavat puolensa. Minä olen saanut niistä ainakin rohkaistusta omaan elämääni. Kun on menettänyt molemmat vanhempansa alle 40-vuotiaana huomaa, että elämä on tässä ja nyt. Mitään on turha jäädä odottelemaan. Pitää elää, tehdä, nähdä ja kokea, kun se on vielä mahdollista. Asioiden tärkeysjärjestys muuttuu. Raha ja materia menettävät merkityksensä, kun näkee, että lopulta mitään ei täältä mukaansa saa. Henkilökohtaisimmat tavarat ja muistot mahtuvat pariin pahvilaatikkoon. Muulla ei ole juurikaan merkitystä.

Helpolla eivät ole tulleet aurinkoiset päiväni Alanyan auringon alla ja ihan vähästä en enää hätkähdä. Rinnakkaistodellisuus maailmassa, jossa ei tarvitse pitää huolta kuin itsestään. Isällä oli itseasiassa iso osuus asiaan kuinka päädyin Alanyaan aikoinaan. Kun koko kesäloman isää hoitaneena sain pienoisen hermoromahduksen, halusin paeta ja nappasin äkkilähdön niin kauas kuin (Turkin) pippuri kasvaa, vaikka monesti olin vannonut, että ikinä en Turkkiin lähde.

Suru ja haikeus ovat siltikin aina vielä läsnä. Kun ystäväni tai opaskolleegani ovat innoissaan, kun heidän vanhempansa tulevat käymään. Tai kun bussikuski esittelee ylpeänä kuvia lapsenlapsensa syntymäpäiviltä. Mieleni täyttää haikeus, kun tiedän, että minun vanhempani eivät tule uuteen elämääni tutustumaan. Eivät näe kuinka pitkälle heidän tyttärensä on päässyt. Eivätkä ikinä näe lapsenlapsiaan.



Isä 1954 – 2018

  
Se on sellainen isänpäivä tänään. Täynnä haikeutta. Elämä jatkuu, eikä menneisiin jäädä vellomaan. Menneisyys ja kokemukset ovat kuitenkin aina mukanani ja ne ovat tuoneet minut tähän ja tänne. Ja opettaneet, että elämä voi olla ihmeellistä, kun antaa sen viedä. Ihmeellisiä asioita voi tapahtua, kun ei pelkää elämää liikaa ja pitää silmät, korvat, mielen ja sydämen avoimena.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti