sunnuntai 11. marraskuuta 2018

Isänpäivä



Haikea isänpäivä. Ensimmäinen ilman isää.

Isäni oli hauska tarinankertoja, jolla oli hyvin omanlaatuinen ja hauska tapa kertoa tarinoita. Monet kerrat saimme nauraa hänen tarinoilleen kippurassa ja vedet silmissä. Vaikka hän olikin leijonanosan elämästään sairaseläkkeellä, oli hän aina hyvin elämässä kiinni. Hän seurasi päivän tapahtumia, uutisia ja urheilua. Hän oli kova lukemaan ja haki kirjastosta viikottain ison kassillisen kirjoja luettavaksi. Hän oli haka tietovisoissa. Hänellä oli ystäviä ja paljon tuttavia. Hän piti paljon eläimistä. Ruokki ja seuraili parvekkeellaan lintuja ja oravia. Munuaisleikkauksestaan herätessään hänen ensimmäinen kysymyksensä oli, että miten minun koirani voi, kun koirani oli myös sairastellut. Yksi hänen rakkaimmista T-paidostaan oli bulldoggiyhdistyksen paita. Hän keräsi avaimenperiä ja kaikkea muuta epämääräistä sälää. Isäni ei ollut aamuihminen ja halusi nukkua pitkään aamulla. Hän tykkäsi suklaasta kovasti. Ja alkoholista, varsinkin karpalolonkerosta. Ja tupakoinnista, josta hän ei luopunut koskaan. Isäni oli myös hyvin tempperamenttinen. Ja raivostuttavan kovapäinen. Kovan kuoren alta löytyi kuitenkin hyvin välittävä ja herkkä mies. Isältäni olen perinyt ilmeeni sekä paksun ja tuuhean tukan. Ja epäilemättä myös temperamenttia.

Ennenkaikkea isäni oli taistelija. 30 vuotta hän taisteli verenpainetaudin, aivoverenvuodon ja sen myötä vasemman puoleisen halvauksen kanssa. Vuosien saatossa hän taisteli myös lukuisten muiden sairauksien kanssa. Munuaisen pahalaatuinen kasvain. Kaksisuuntaisen mielialahäiriö. Dementia. Diabetes. Keuhkokuume. Noin muutamia mainitakseni. Viimeiset puoli vuotta hän taisteli agressiivisen virtsarakkosyövän kanssa. Sitä sotaa me ei ikinä voitettu.



Isällä oli lukemattomia läheltä piti tilanteita, mutta hän taisteli vaikka elämä ei jakanutkaan käteen parhaita korttejaan. Hän ei tilannettaan valitellut tai voivotellut, vaan taisteli kuin kunnon kissaeläin, leijona, jolla on yhdeksän henkeä. Ja minä taistelin mukana. Viimeiseen hengenvetoon asti kädestä kiinni pitäen.

Lukemattomat taistelut kävimme hoidon saamiseksi. Kotihoidon saamiseksi. Palveluasumispaikan saamiseksi. Hoidon tarpeen kasvaessa tuetumman hoidon saamiseksi. Lukemattomia hoitoneuvotteluja. Lääkäreitä. Psykiatreja. Neurologeja. Hoitajia. Potilasasiamiehiä. Toimintaterapeutteja. Omaohjaajia. Sosiaalityöntekijöitä. Edunvalvojia.



Lukemattomat taistelut me kaksi leijonaa kävimme myös keskenämme. Toinen sairasteluun ja avuntarpeeseen turhautuneena ja toinen arjen pyöritykseen ja omaishoitoon väsyneenä. Koti-ikävissään hoitokodista tai sairaalasta karannutta isää metsästettiin välillä yötä päivää kissojen ja koirien kanssa. Ja välillä metsästykseen ja karkulaisen hoitoon saamiseksi tarvittiin avuksi jopa ambulanssia ja poliiseja. Olen aina ollut kuin peili, joka räjähtää takaisin, jos toinen räjähtää. Isäni oli paras opettamaan itsehillintää, kun sairauden huurruttamaan rähinään ei voinutkaan vastata enää rähisemällä. Oli osattava kovettaa itsensä sekä osattava erottaa sairaus ja ihminen. Ihminen, joka joskus oli isä. Joka oli jossain sairauden takana piilossa, lipuen koko ajan kauemmas, kunnes oli kokonaan poissa. Omakin todellisuus välillä hämärtyi, kun piti lakata uskomasta toisen puheisiin ja vakuutteluihin. Oman isän puheisiin. Olen kuullut sanottavan, että muistisairaudessa on monta kuolemaa. Kun ihminen on vielä siinä, mutta ei kuitenkaan enää ole. Viimeisten vuosien varrella tarinat muuttivat muotoaan ja vähenivät, kunnes loppuivat kokonaan.



Oli tammikuu. Lähdin Turkista Suomeen, vierailemaan Suomen Turkin Suurlähestystössä hakemaan työlupaa. Helmikuussa työlupaa odottaessa isän kunto romahti. Viimeiset päivät vauhdilla. Ja viimeinen päivä oli yksi elämäni rankimmista. En olisi ikinä uskonut, että pystyn siihen, mutta kummasti voimia löytyy, kun on pakko.

Viimeisenä päivänä hauskasta tarinankertojasta oli vain kuori jäljellä. Isä ei enää puhunut mitään, mutta kyynel vierähti hänen silmäkulmastaan, kun saavuin huoneeseen. Tyttärensä hän muisti loppuun asti. Kääntyili sängyssään ja hapuili kättäni. Pidin kädestä kiinni. Sanoin, että hengitä rauhassa. Ei mitään hätää. Ei ole mitään pelättävää. Kaikki menee hyvin ja kohta helpottaa. Voi laittaa silmät kiinni, jos väsyttää.

Isä oli ennen sairastumistaan ammattiautoilija ja hän tykkäsi olla mökillä. Yritin saada ajatukset pois kivuista muistelemalla Outokummun mökkiä, auringonlaskua ja tyyntä järvenpintaa. Katsoin kartasta mitä reittiä mökille ajettiin ja luettelin paikkoja matkan varrelta. Muistelin Outokummum Vanhaa kaivosta ja Vuorenpeikon maata, jossa vierailimme, kun olin pieni tyttö.

Päivystin koko päivän isän vuoteen vierellä. Laskin hengityskatkosten kestoa. Sekunti sekunnilta. Isä oli poissa kello 18:50. Taistelu oli loppu. Vasta silloin tuli tärinä ja itku. Hoitajat sanoivat, että minä tiesin, että lähtö koittaa tänään.

Isä tiesi myös ja ajoitti lähtönsä minun Suomessa vierailuun. Niinkuin äitinikin teki aikoinaan.



Kuolemassa ja menettämisessä on opettavat ja kasvattavat puolensa. Minä olen saanut niistä ainakin rohkaistusta omaan elämääni. Kun on menettänyt molemmat vanhempansa alle 40-vuotiaana huomaa, että elämä on tässä ja nyt. Mitään on turha jäädä odottelemaan. Pitää elää, tehdä, nähdä ja kokea, kun se on vielä mahdollista. Asioiden tärkeysjärjestys muuttuu. Raha ja materia menettävät merkityksensä, kun näkee, että lopulta mitään ei täältä mukaansa saa. Henkilökohtaisimmat tavarat ja muistot mahtuvat pariin pahvilaatikkoon. Muulla ei ole juurikaan merkitystä.

Helpolla eivät ole tulleet aurinkoiset päiväni Alanyan auringon alla ja ihan vähästä en enää hätkähdä. Rinnakkaistodellisuus maailmassa, jossa ei tarvitse pitää huolta kuin itsestään. Isällä oli itseasiassa iso osuus asiaan kuinka päädyin Alanyaan aikoinaan. Kun koko kesäloman isää hoitaneena sain pienoisen hermoromahduksen, halusin paeta ja nappasin äkkilähdön niin kauas kuin (Turkin) pippuri kasvaa, vaikka monesti olin vannonut, että ikinä en Turkkiin lähde.

Suru ja haikeus ovat siltikin aina vielä läsnä. Kun ystäväni tai opaskolleegani ovat innoissaan, kun heidän vanhempansa tulevat käymään. Tai kun bussikuski esittelee ylpeänä kuvia lapsenlapsensa syntymäpäiviltä. Mieleni täyttää haikeus, kun tiedän, että minun vanhempani eivät tule uuteen elämääni tutustumaan. Eivät näe kuinka pitkälle heidän tyttärensä on päässyt. Eivätkä ikinä näe lapsenlapsiaan.



Isä 1954 – 2018

  
Se on sellainen isänpäivä tänään. Täynnä haikeutta. Elämä jatkuu, eikä menneisiin jäädä vellomaan. Menneisyys ja kokemukset ovat kuitenkin aina mukanani ja ne ovat tuoneet minut tähän ja tänne. Ja opettaneet, että elämä voi olla ihmeellistä, kun antaa sen viedä. Ihmeellisiä asioita voi tapahtua, kun ei pelkää elämää liikaa ja pitää silmät, korvat, mielen ja sydämen avoimena.

torstai 8. marraskuuta 2018

Retkellä Mahmutseydin ja Türktaşin vuoristokylissä



Aikaisemmin tänä vuonna pääsin tutustumaan Sarıhacılarin, Aksekin ja Ormanan kyliin Taurus-vuoristossa ja nyt ohjelmassa oli retki Mahmutseydin ja Türktaşin kyliin.


I love Alanya

Aloitimme retken menemällä ihailemaan maisemia Alanyan ylle, Hollywood tyyppisen 'I love Alanya' -kyltin luo. Vuoren rinteessä sijaitsee suosittu grillauspaikka, jossa paikallisetkin käyvät usein grillaamassa ja ihailemassa maisemia Alanyan terassilta. Maisemien ihailun jälkeen jatkoimme kiipeämistä vuorten toiselle puolelle. Siellä meitä odotti retken ensimmäinen kylä, Mahmutseydi ja vanha moskeija.





Mahmutseydin vuoristokylä

Mahmutseydi sijaitsee noın 40 kilometrin päässä Alanyasta ja siellä sijaitsee yksi Alanyan alueen vanhimmista moskeijoista. Mahmutseydin moskeija on rakennettu alunperin vuonna 1252 ja korjattu sekä rakennettu uudelleen vuonna 1836. Moskeijan ulkopinta on vuorattu kivellä ja sisäosat rakennettu enimmäkseen puusta. Moskeijaa on koristeltu puukaiverruksilla, joista varsinkin tähtikuviot olivat tyypillisiä seldzukkiajalla. Pienestä kylästä löytyy marketti ja koulu, mutta posti- ja terveyspalveluiden perässä kylän asukkaiden on vierailtava Alanyassa.




Türktaşin kylä

Mahmutseydin jälkeen jatkoimme matkaa seuraavaan kylään. Türktaşin kylässä pääsimme tutustumaan perinteisen sepän työskentelyyn. Sepän taidot kulkevat perinteisesti suvussa isältä pojalle. Pääsimme seuraamaan kuinka Hasan valmistaa pieniä veitsiä vuosisatoja vanhoja perinteisiä työmenetelmiä käyttäen. Veitsien kahvat valmistetaan vuohen sarvista, joita ensin kuumennetaan, jotta ne voidaan muotoilla ja työstää oikeaan muottiin. Muistoksi mukaani tarttui pieni kääntökahvainen veitsi.





Pääsimme myös kuljeskelemaan Türktaşin kylässä ja kurkkimaan takapihoille, joissa asui kanoja ja lehmiä. Vastaan tepasteli myös ihana vanha pariskunta aasinsa/muulinsa kanssa ja he suostuivat kuvattavakseni. Ihana maalaiskylä. Ja ihania vanhoja ovia. Minä rakastan vanhoja ovia. Turkkilainen paikallisoppaamme on kasvi-ihminen ja retkillä hän ei koskaan kyllästy kuvaamaan kasveja. Minut hän jo tuntee ovi-ihmisenä, joka valokuvaa kaikkien ihanien vanhojen röttelöiden ovet.


 

Kävimme vierailulla myös turkkilaisen perheen kotona, jossa rouva tarjoili meille teetä, esitteli käsitöitään ja kertoili kyläelämästa. Aıkaisemmin olen pitänyt vierailuja turkkilaisissa kodeissa höpö höpö turistijuttuina, kunnes pääsin vierailulle ystäväni isoäidin luo ja huomasin, että koteja ei ole lavastettu turisteja varten, vaan kylissä todellakin asustellaan hyvin alkeellisesti ja vaatimattomissa oloissa.



Retken lopuksi kävimme nauttimassa lounaan perheen omistamassa ravintolassa, joka on sijoitettu nätisti pienen vuorilta tulevan puron varteen. Perhe kasvattaa ravintolan yhteydessä kaloja, joten tarjolla on varmasti tuoretta kalaa. Puron vesi viilentää ilmaa ja puron varrelta voi bongata kipittämästä pieniä rapuja.







Mukava päivä upeita vuoristomaisemia ihaillen ja perinteiseen turkkilaiseen kyläelämään tutustuen. Rauhallisissa ja lähes uinuvissa vuoristokylissä seikkailu tuntuu lähes toıselta maailmalta, kun vierailun jälkeen palaa taas täyteen rakennettuun Alanyan keskustaan. Vuoristokyliin pääsee tutustumaan sesonkiaikaan Deturin järjestämillä kyläretkillä.

perjantai 31. elokuuta 2018

Sushilla Alanyassa

Sushin ystävillekin löytyy Alanyasta hyviä ruokapaikkoja, tässä muutama vinkki. Turkkilaiset itse tuntuvat vierastavan raa'an kalan syömistä ja kovin moneen turkkilaiseen sushin ystävään en olekaan törmännyt. Punainen lohi on tuontitavaraa, joten sushin herkuttelu on myös verrattain kallista muihin Alanyan ruokapaikkoihin verrattuna.


Grazy Horse

Grazy Horsen löydät sataman bazaari alueelta ja illan edetessä siellä voi seurata kuinka yöelämä herää eloon ja ruokaravintola muuntautuu pubiksi, jossa on tarjolla myös vesipiippuja ja kattobaari. Sushin lisäksi Grazy Horse mainostaa itseään myös pihviravintolana.

» Grazy Horse, crazy-horse-steak-sushi-premium-bar.business.site
» Grazy Horse Facebookissa


SushiCo

Sushin lisäksı SushiCo tarjoilee myös muuta japanilaista ja thai ruokaa. Myös kotiinkuljetuksella.
SushiCo sijaitsee Damlataksen Migroksen vieressä, vastapäätä kulttuuritaloa.

» SushiCo, www.sushico.com.tr/en/
» SushiCo Facebookissa
» SushiCo Instagrammissa


China Royal

China Royalin löydät Atatürk bulevardilta LC Waikikia vastapäätä ja nimensä mukaisesti se tarjoilee sushin lisäksi myös kiinalaista ruokaa.

» China Royal Facebookissa


maanantai 27. elokuuta 2018

Alanyan hevoskärryt – älä tue eläinrääkkäystä



Kavioiden kopse ja hevoskärryjen kilinä kuuluu jo kaukaa. Alanyan katuja pitkin viilettää koristeelliset hevosten vetämät kärryt kyydissään turisteja. Fayton eli hevosvaljakkoajelu palmujen reunustamilla kaduilla kuulostaa romanttiselta. Ei ole.

Facebookin Alanya-aiheisiin ryhmiin paukahtaa aika ajoin kuvia tai videoita katujen varsille kuukahtaneista hevosista. Ne eivät ole enää jaksaneet painaa pitkää päivää paahtavassa helteessä. Yksi viimeisimmistä tapauksista oli jaettu 18. elokuuta 2018 Facebookin avoimeen ryhmään ”ALANYA DUYARLI HAYVAN SEVERLER”.
Asiasta uutisoitiin laajasti myös paikallisissa uutisvälineissä:
» Yeni Alanya: Ata yapılan eziyet kamerada
» Alanya Adres: Alanya'dan tepki yağıyor: Fayton eziyetine son verin
» Kanal Alanya: "Alanya'da fayton yasaklansın"
» Gazete Alanya: Faytona koşulan at yol ortasına yığıldı, hayvanseverler isyan etti
» Son Dakika: Susuzluktan Yere Yığılan Atı Ayağa Kaldırıp Devam Eden Adama Sosyal Medyadan Büyük Tepki Geldi

Kesäisin Alanyassa on lämmintä iltaisinkin yli 30 astetta, päivisin auringossa lämpötila kipuaa lähemmäs 50 asteeseen. Hevoset paiskivat töitä seitsemänä päivänä viikossa, vailla vapaapäiviä. Hevoset juoksutetaan työpaikalleen kaupunkiin useamman kilometrin päästä, eikä niille päivän aikana tarjota riittävästi vettä tai ruokaa. Kunnon kenkiä niillä ei ole, vaan kavioiden pohjiin on naulattu palaset vanhoista autonrenkaista.

Useimmiten hevoset ovat vuokrahevosia. Ajuri on vuokrannut ne turistikauden ajaksi ja niistä revitään kaikki tehot irti. Ajuria harvemmin kiinnostaa hevosten hyvinvointi. Ainakaan riittävässä määrin. Raha on se joka ratkaisee. Vuokra pitää saada katettua ja lisäksi tuottoakin pitäisi saada. Lisäksi jokainen joka tuntee Alanyan liikennekulttuuria ymmärtää kuinka turvattomia hevoset ovat liikenteessä. Hevoskärryissä ei ole kunnon valoja, heijastimia Turkissa ei harrasteta.



Ylläolevissa kuvissa hevoset nimeltä Pamuk ja Sultan, Alanyan vanhoja katuhevosia, jotka Sari ja Nicole pelastivat aikoinaan varmalta kuolemalta. Pamuk oli ajettu niin loppuun, ettei se jaksanut enää edes seistä. Se oli jätetty roskakasaan kuolemaan, mutta ilmaiseksi ajuri ei siltikään siitä suostunut luopumaan. Hevoset saatiin keräystuloin ostettua turvaan ja hyvällä hoidolla ne saatiin toipumaan ja nykyään ne elelevät onnellisina, kaukana turismikeskuksesta.



Ylläoleva kuvan olen ottanut Istanbulista, Büyükadan saarelta, jossa ongelma on Alanyaakin suurempi. Istanbulissa hevoskärryjä vastaan on kampanjoitu jo vuosia. Siellä asiasta kampanjoi mm. eläinsuojeluyhdistys Haytap (www.haytap.org). Tutkimuksen mukaan valjakkokäyttö lyhentää hevosten elinikää jopa 90%. Hevosten arvioitu elinikä on 20 vuotta, mutta hevoset jotka työskentelevät kärryjä vetäen elävät vain noin kaksi vuotta. Istanbulissa kuolee vuosittain satoja hevosia, virallisten raporttien mukaan 400, todellisuudessa ehkä jopa tuplaten.
» Hürriyet Daily News: Use with carriages shortening horses’ life expectancy by 90 percent

Lotta Karoliina on myös kirjoittanut aiheesta blogiinsa:
» Lotta Karoliina: Prinssisaarten hevosvaljakot – älä tue eläinrääkkäystä



Lähdin kuvaamaan blogikirjoitusta varten Alanyan hevosvaljakoita ja katselin huolestuneena tätä hevosta, joka nuokkui väsyneenä kadunkulmassa Damlataksen alueella. Ottaessani näitä kuvia ajuri alkoi kyselemään onko minulla joku ongelma. Hän nyki hevostaan hereille ja alkoi selittämään, että ei se normaalisti ole tuollainen ja liikkuu hyvin. Todella toivoisin niin.

Älä tue eläinrääkkäystä! Väsyneet hevoset eivät kuulu Alanyan kaduille kärryjä vetämään. Valitse taksi tai bussi. Jos haluat tutustua kaupunkiin, tee se mielummin kaupunkijunan kyydistä. Tai mene ihastelemaan maisemia Alanyan köysiradalle.

Jos haluat yrittää vaikuttaa asiaan käy allekirjoittamassa vetoomus, jossa toivotaan, että Alanyan kaupunki ryhtyy kiireellisiin toimiin hevosten olosuhteiden parantamiseksi ja vaarojen poistamiseksi. Vetoomus luovutetaan Alanyan kaupunginjohtajalle myöhemmin tänä vuonna:
» Change.org: Better and safer conditions for horses working in front of carriages in Alanya


lauantai 25. elokuuta 2018

Kral Koyu Gazipaşassa



Luonnonkaunis Kral Koyu on loistava päiväretkikohde Alanyasta. Se on suojainen lahti, johon on luolamainen sisäänkäynti kallioiden läpi. Kral Koyu sijaitsee 23 kilometrin päässä Gazipaşasta ja 67 kilometrin päässä Alanyasta.





Isolta tieltä Kral Koyulle opastaa kyltti, jossa lukee "Antiochia Ad Cragum". Tie lähtee kiemurtelemaan ylös vuoren rinnettä, korkeimmillaaan 300 metriä meren pinnan yläpuolelle. Ylhäältä avautuvat upeat maisemat merelle, josta tie laskeutuu alas banaaniviljelysten läpi. Parkkipaikalta näkyy jo hienosti Kral Koyu, joka suomeksi käännettynä tarkoittaa Kuninkaan lahtea. Alueella sijaitsee myös antiikin aikaisen kaupungin rauniot.

Parkkipaikalta on vielä jonkun verran kävelymatkaa alas pitkin kivistä polkua, joten retkeen kannattaa varautua kunnon kävelykengillä.





Paikka oli paljon kauniimpi ja suurempi kuin olin näkemieni kuvien perusteella kuvitellut sen olevan. Kävimme pulahtamassa lahden kirkkaassa vedessä ja istuskelimme rantakivikossa kuumasta päivästä nauttien ennenkuin aloimme kipuamaan taas takaisin autolle.

Syrjäisen sijaintinsa vuoksi kohde on ollut jokseenkin tuntematon turisteille, mutta viime aikoina paikkaa on tuotu enemmän ihmisten tietoisuuteen ja sinne on alettu järjestää enenevissä määrin myös retkiä.