Kuusi muistoa kesästä

Blogeissa kiertää tällä hetkellä haaste, jossa pitäisi valita kuusi vapaa-aiheista kuvaa viime kesältä; kuvia esimerkiksi suosikkikasveista, kesän projekteista, onnistumisen ilosta, reissuista tai mistä vain ilahduttavista ja kesäisistä asioista. Näin vuoden pimeimpään aikaan keikkuessa kesä saattaa tuntua vähän kaukaiselta ajatukselta, mutta enää vain kuukauden päivät ja sitten päivä alkaakin taas pitenemään.

Koska minua ei varsinaisesti kukaan haastanut ja kesäisiä kuvia löytyisi näköjään vaikka kuusikymmentä, otin vapauden omiin käsiini ja päätin valita kuusi muistoa kesästä.

Mansikat. Eräs päivä olimme lähdössä mansikkaostoksille, kun äitini sai jotenkin houkuteltua koko porukan mansikkapellolle keräämään mansikat itse. Suostuin lopulta sillä ehdolla, että palkaksi saisimme illalla pannaria tuoreiden mansikoiden kanssa. Pellolla oli työnjohtajana hyvinkin persoonallinen ja suorasukainen tytteli, joka oli ilmeisen huvittunut amatöörien keräilytouhuista. Reilun tunnin ahertamisen tulokseksi saimme kuitenkin neljään pekkaan kerättyä ämpäreihimme mansikoita 21,5 kiloa ja ehdimme pellolta pois juuri ennen sadekuuron alkua.

Roadtripit. Oman haasteensa paikka voisi olla vaikka kuusi kesämuistoa erilaisista paikoista, koska ihania paikkojahan tuli taas kesäisellä Suomi Tourillamme kierrettyä ja niistä saisin helposti toiset kuusi muistoa kasaan. Viime kesänä tosin kilometrejä ei mittariin kertynyt kovinkaan paljon ja teimme lähinnä vain satunnaisia päivän tai parin täsmäiskuja muutamaan kaupunkiin. Tämän postauksen kuvat keskittykööt kuitenkin lähinnä kesään ja lomaan mökillä. Kuvia roadtripeiltämme löydät lisää Suomi Tour -blogimme puolelta.

Joutilaisuus. Sitä kai se on, kun ei tarvitse tehdä mitään, eikä ole kiire minnekään. Kun voi napata nipun naistenlehtiä kainaloon, kipittää laiturinnokkaan tuulettumaan ja nököttää siellä vaikka tuntikausia. On aikaa kuunnella ja katsella; huomata pienen pieni häntänsä menettänyt sisilisko paistattelemassa päivää vanhalla puupenkillä ja tarkkailla pesuettaan paimentavaa sorsaemoa. Seurata kuinka sudenkorennot rapistelevat kisaillessaan ja kuikuilla kuikkaa, joka on tuonut perheensä näytille. Kun kuikkaperhe katosi näyttömöltä kaislikkoon, lipui estradille pari joutsenta. 

Unet. Ne maistuivat aitassa, jota olimme toissa kesänä mukana rakentamassa ihan omin pikku kätösin. Tai aluksi siellä oli kylläkin niin paljon hyttysiä, että ei maistunut. Mutta helpotus pillikinttujen yöllisiä ininöitä vastaan löytyi kauppareissulta ostetuista hyttysverhoista. Niiden suojissa sai nukuttua rauhassa, vaikka koirat välillä avasivatkin hyttysille reittejä verhon suojiin ja pariin otteeseen repivät koko verhoviritykset alas katosta.

Auringonnousut. Joka aamu auringonnousun aikaan joutsenet herättivät huutokonsertillaan. Mieleen on erityisesti painunut eräs aamu, kun jostain syystä, jota emme onnistuneet enää muistamaan, mieheni yöpyi mökissä ja minä uinailin aitassa. Joutsenten ääniin herätessäni hiippailin rantaan, jossa mieheni oli jo odottamassa. Sanattomasti sovitut treffit laiturilla kello 03:51 peilityynen Päijänteen rannalla. Istuimme vain hiljaa ja seurailimme aikamme joutsenten aamutoimia, auringon kurotellessa maailman reunan yli ja värjäten maiseman punaisellaan. Auringon noustua hiippailimme itse vielä hetkeksi takaisin unten maille.

Koirat. Loppukevennykseksi vielä pakollinen koirakuvakin elämäämme ihastuttavista ja toisinaan myös vihastuttavista mökkiseuralaisistamme; "Tulkaa vain pikku hobitit, kyllä täällä jalat ylettää pohjaan..."

Kesäisiä kuvia ja muistoja lukisin mielelläni myös Huvikumpu, KiikinKotiKolo, Kuoppakumpu,  Mustikkasmoothie, Ponille (ja muille) kyytiä, Sillä mennään mitä on sekä Tuulentupa -blogeista.
  

Suppilovahverot

Ihana työkaveri lahjoitti taannoin poimimiaan suppilovahveroita. Sienien ohessa hän suositteli myös sienirisottoreseptiä, mutta olin laiskiainen, enkä jaksanut opetella nyt uusia reseptejä vaan kokkasin niistä samanlaisen kerma-sipuli-kastikkeen kuin kanttarelleistakin.

Minkälaista sienireseptiä sinä suosittelisit kanttarelleille tai suppilovahveroille?
 

Yön pimeinä tunteina

Pimenevinä iltoina terassillamme loimottavat punaiset lyhdyt ja yön pimeinä tunteina pyörittelen ajatuksia oman pääni sisällä, kun oikeasti pitäisi olla jo nukkumassa. Miksi ne silloin pyörivätkin kaikkein kiivaimmin? Ovatko ajatukset silloin aidompia ja rehellisempiä vai vain väsyneitä haihatuksia?

Viikko on mennyt taas hurukyytiä. Välillä tuntuu, että ei ole aikaa edes ajatella. Tai ei jaksa. Töissä palavereja ja tapaamisia, viime viikolla yhdeksäänkin asti illalla. Sitten sitä itse työn tekoakin eikä vain siitä puhumista ja sen suunnittelua. Ja jäähyväiset yhdelle mukavalle työkaverille. Ne on aina ikäviä. Mutta toivottavasti ei hyvästit vaan näkemiin -tyyliin. Se ajatus tuo lohtua niihin tilanteisiin. Ettei tarvitse erota kadun kulmassa räkä poskella vollottaen ja kaulaillen. Niinkin on käynyt joskus. Työasioiden päälle vielä yhdistyksen sekä sen jäsenlehden pyörittäminen ja normaalit arkiaskareet. Ja tämä pimeys. Pimeys syö vuorokaudesta  käyttökelpoisia tunteja ja vie mehut vaikka puuhastelua olisikin vähemmän.

Punaisiin lyhtyihin ja väsyneisiin haihatuksiin palatakseni; punaisilla lyhdyillä on useissa kaupungeissa vähän epämääräinen maine, kun iloiset(?) tytöt ja talot kautta aikojen ovat ilmoittaneet punaisilla lyhdyillä tarjoavansa tietyntyyppisiä palveluita. Jostain syystä aloin keräämään juuri punaisia lyhtyjä, osaltaan ehkä sen takia, että talommekin on punainen, osaltaan ehkä tietyssä rapujuhlan hengessä. Varsinaisia rapujuhlia, jossa syötäisiin rapuja ei meillä koskaan ole vietetty, mutta koiramme nimi on Rapu ja koiran syntymäpäiviä ollaan juhlittu rapujuhlina.
 

Sumuista halloween-tunnelmaa

Etukäteen sovituista ohjelmista vapaa viikonloppu, jolloin piti tehdä vain suursiivous, ulkoilla koirien kanssa ja katsella viikon mittaan digiboksille kertyneitä sarjoja. Orastava flunssa siirtyi perjantaina miehestä minuun, joten viikonlopun ohjelmisto kutistui lähinnä pyykkien pesuun ja sarjojen katseluun. Jo kolmas flunssa tänä syksynä, mihin minun vastustuskykyni on kadonnut?

Lauantaina oli pyhäinpäivä, joka sekin antoi hyvän syyn makoilla vain kotona, kun kaupat eivät olleet auki. Lauantai-iltana oli sumuista ja sumu vain sankkeni yötä kohti, jolloin kävimme pyörähtämässä iltalenkillä aavemaisessa sumussa, joka sopii hyvin halloweenin henkeen. Halloweenihän on paljon muutakin kuin jenkkiläistä hapatusta ja Suomessakin on vastaavalle juhlalle pitkät perinteet kekrijuhlan muodossa. Muinaisten kelttien mukaan se oli mm. talven alkamisen päivä, jolloin tämän maailman ja yliluonnollisen maailman väliset rajat katosivat luonnon kuihtuessa ja kuollessa, henget olivat liikkeellä ja saattoivat yrittää houkutella ihmisiä tuonpuoleiseen.

Pyhäinpäivän henkeen osui ja upposi pyhäinpäivän aattona Vain elämää -sarjassa Jonne Aaronin esittämä kappale, jota ei voinut kuivin silmin katsoa. Vain elämää on loistava sarja, johon kuuluu paljon naurua ja sitä itkuakin. Sarja antaa artisteille syvyyttä ja on mielenkiintoista nähdä miten erilaiset artistit omalla tyylillään toisten kappaleita tulkitsevat. Toivon, että sarja saa vielä jatkoa uusien artistien myötä. Paitsi omasta mielestäni myös Facebook-tykkäysten perusteella tämä Jonnen padot avaava veto taitaa olla sarjan tähän astisista esityksistä suosituimpia, voit katsoa esityksen täältä:
» Jonne Aaron avaa sisimpänsä Kaija Koon kappaleella Kylmä ilman sua

Marraskuu

Tein vanhemmilleni joululahjaksi seinäkalenterin mökillä ottamistani valokuvista ja kalenterissa olevia kuvia olen nyt kuukausittain pudotellut tänne bloginkin puolelle. Jossain vaiheessa on tosin mennyt kuukaudet vähän sekaisin, koska itse kalenterissa tämä kuva oli kyllä jo lokakuun kuva.

Tässä nyt kuitenkin syksyn viimeisiä joutsenia joltain edelliseltä vuodelta. Viime viikonloppuna joutsenet olivat vielä maisemissa ainakin Lahden seudulla, kun aamulla niiden huuteloita sai taas kuunnella. Ja pian saakin alkaa taas tutkiskelemaan tämän vuoden mökkikuva-antia uutta joululahjakalenteria varten.