Dim-tippukiviluola sijaitsee noin 12 kilometrin päässä Alanyan keskustasta. Se on maailman neljänneksi suurin yleisölle avoinna oleva tippukiviluola. Ensimmäiset tutkijat tutkivat luolaa jo 1896, mutta yleisölle luola avattiin vasta 1999. Itse luolan arvellaan muodostuneen peräti miljoona vuotta sitten.
Sisällä on kaksi luolaa, joista toinen on vaatimattomampi pieni onkalo ja toinen yli 300 metriä pitkä luola, jonka perällä on pieni kirkasvetinen järvi. Viileässä ja kosteassa luolassa kuljetaan ylös alas pitkin valaistuja kävelysiltoja. Rappusten ramppaaminen otti jo voimille, mutta onneksi sai välillä vain pysähtyä ihmettelemään huikeita näkymiä. Tippukivien stalagmiitit ja stalagtiitit ovat muodostaneet uskomattomia muodostelmia ja tuntuikin kuin olisi astunut keskelle Morian kaivoksia, Tolkienin Tarussa Sormusten herrasta. Valaistuksesta huolimatta luolassa oli hämärää ja oman lisän tarunomaiseen tunnelmaan toi huilisti, jonka soitto kaikui luolan korkeasta katosta ja seinistä.
Löysin YouTubesta videopätkän Dim-luolasta, jossa kuuluu taustalla huilumusiikkia, mutta tiedättehän, että ei sellaista paikkaa ja tunnelmaa voi vangita millään kameroilla...
Alkuperäinen suunnitelmani oli ottaa taksi ylös vuorille ja mahdollisesti toinen taksi alas sieltä. Onnekseni kohdalleni sattui mukava taksikuski, joka lähti paikallisoppaakseni mukaan luolaan, osoittaen siellä kaikki kuuluisimmat muodostelmat ja ystävällisesti tarjoutui kantamaan jopa reppuani. Luolasta ulostauduttuamme istahdimme läheiselle terassille juomaan vettä ja jatkoimme ajelua. Matkalla rupattelimme turkkilaisten arjesta ja tavoista, taksikuskin perheestä, harrastuksista ja työnteosta. Taksikuski halusi näyttää minulle vielä Dim-joen sekä padon ja alkuperäinen suunnitelmani luolassa piipahtamisesta venähtikin tuntien mittaiseksi ajeluksi. Eikä taksikusi ottanut kiertoajelusta edes ylimääräistä hintaa.
Päivä oli totisesti täynnä yllätyksiä, enpä olisi uskonut, että löydän itseni vielä kamelin selästäkin. Matkalla taksikuski pysähtyi juttelemaan tutun kamelimiehen kanssa. Koska en ymmärtänyt paikallisten miesten kuulumisten vaihdosta mitään, menin katsomaan kamelia ja pian huomasinkin jo istuvani sen selässä. Sain hieman ylimääräisiä sydämentykytyksiä, kun kamelimies lähtikin taluttamaan kamelia pitkin vuoristotietä. Olin nimittäin jättänyt reppuni taksin kyytiin ja repussa olivat kamerani ja rahapussini. Päätin kuitenkin kerrankin tarttua hetkeen ja nauttia tilanteesta sekä vuoristomaisemista kamelin selässä. Kävimme näköalapaikalla kääntymässä rupatellen kameleista ja palatessamme taksikuski olikin lähtöpaikalla kiltisti odottelemassa. Reppuni, kamerani ja rahapussini rahoineen olivat tallessa.
Nähtävää olisi vielä riittänyt, mutta lopulta piti alkaa kiirehtimään takaisin hotellille, koska olin varannut jo ennakkoon seikkailupäivän päätteeksi hotellin kylpylästä jalkahoidon, josta huolehtivat Garra Rufa -kalat. Ja juuri, kun pääsin vasta vauhtiin, olikin seuraavana päivänä jo kotiin lähdön aika. Yksi viikko ei riitä mihinkään.
Alanya Turkki 27.7.-3.8.2013. Uskomaton reissu, josta sain paljon rohkeutta, voimaa ja itseluottamusta, mukavia muistoja, joiden avulla jaksoi taas paremmin palata arkeen. En olisi ikinä uskonut kuinka sydäntä raastavan paljon jäin Turkkia kaipaamaan. Tai en ehkä varsinaisesti Turkkia itsessään vaan sitä hyvää oloa ja vapautta, kun ei tarvinnut huolehtia mistään tai kenestäkään. Sai vain vaeltaa, olla yksin ja viihtyä oman itsensä seurassa. Tuntea itsensä hyväksi ja iloiseksi ja tutustua niin helposti uusiin ihmisiin.
Ihanaa, täällä on virkistäydytty! Jos ei muuten niin kirjoittamisen merkeissä :)
VastaaPoistaIia, kiva, että säkin käyt täällä kurkkimassa :) Pakko yrittää virkistäytyä ja nämä matkamuistelot ovatkin niitä lauluja sadepäivän varalle parhaimmillaan.
VastaaPoistaTää on niin ihana tarina :)
VastaaPoistaKiitos Kiiki :) Tällaisia tarinoita soisi tulla kerrottavaksi enemmänkin.
Poista