keskiviikko 19. joulukuuta 2012

Pahan mielen pikkujoulut






Kavereiden kanssa meillä on ollut tapana kokoontua muutaman kerran vuodessa jonkun luokse kokkailemaan ja herkuttelemaan erilaisia ruokia. Yleensä päivän menulla saattaa olla joku teema, esimerkiksi joku maa, kuten keväällä, kun teimme intialaisia herkkuja.

Näin joulun alla ajattelimme päästä vähän helpommalla ja hyödyntää diilin, jossa saimme tilattua Rinjin Sushi Cateringin kautta valmiin maki menun. Lahjakortti diiliä varten ostettiin jo lokakuussa ja enemmistölle sopivaa ajankohtaa hierottiin pitkään. Lopulta päivämäärä lyötiin lukkoon, sushit tilattiin hyvissä ajoin, kuten diilin sopimusehtoihin kuului ja päätimme kokoontua pieneen punaiseen tupaamme. Pieni punainen puunattiin ja järjesteltiin kaikki valmiiksi sushimaisia pikkujouluja varten. Ajankohdan lähestyessä kootut selitykset alkoivat kuitenkin käydä tutuiksi ja viime hetken peruutuksiltakaan ei vältytty. 200 kappaletta herkullisia makeja saapui hienosti kotiinkuljetettuna, mutta lopulta sushivuorta pääsi valloittamaan 16:sta naisesta vain kolme. Kolme sitkeintä sissiä, jotka taistelivat tiensä läpi arjen kiireiden, työ- ja palaveriaikataulujen sekä koirien ja lastenhoito-ongelmien. Lieneekö joillekin liikaa myös 20 kilometrin matka Helsingin keskustasta syvälle Vantaan uumeniin?

No olihan se kolmekin jo heti kaksi ihmistä enemmän kuin syntymäpäivilläni. Parempaan minun positiivinen ajattelukykyni ei nyt jaksa riittää, enkä tiedä millaisia ajatusleikkejä pitäisi harrastaa, että en ottaisi tätä henkilökohtaisesti ja tuntisi oloani niin surulliseksi ja yksinäiseksi. Yritän iloita ja arvostaa kolmen sitkeän sissin aikaa ja vaivannäköä, kun he pääsivät paikalle, mutta väistämättä yritän myös miettiä miten olisin voinut järjestää asiat paremmin, jotta enemmänkin naisia olisi osallistunut sushimaisiin pikkujouluihimme. Kuinkakohan kauan pieni ihminen jaksaa lyödä päätään seinään?

Olkaa te viisaampia ja yrittäkää löytää kiireisen arjen keskeltä aikaa myös kavereillenne, ystävillenne tai sukulaisille. Sillä pienellä yhteisellä ajalla voi olla jollekin suuri merkitys.
 

11 kommenttia:

  1. No jopas on tympeää tuommoinen! Itse oon nyt kanssa vähän virittelemässä kyläilyperinnettä ja naisten tapaamisia lautapelien merkeissä. Ideoita olis vaikka mitä ja niin toivoisin, että porukka lähtis innolla mukaan. Oisin varmasti tullu sun sushipöytään jos olisin lähempänä ja kutsuttu =D Mulla kun ei oo liiemmin elämää, niin ei oo tekosyitäkään =D

    VastaaPoista
  2. Tosi haljua! :(

    Olen huomannut että ainakin tuo välimatka-asia pitää usein paikkansa. Vaikkei tosiaan tuon pitempi olisi. Monet haluavat että kaikki tapahtuu ydinkeskustassa, koska muualla ei (muka) ole elämää. Tämä siis oma kokemukseni ja tuntemukseni.

    Itse asun nykyään niin kaukana kaikesta sivistyksestä että tänne ei eksy ketään, useammin kuin yksi kolmessa vuodessa :D Vaan eipä tule täältä käsin enää itekään missään käytyä. Niin se vaan menee.

    VastaaPoista
  3. Laiza, toivottavasti sinun kekkerisi onnistuvat paremmin.

    Taru, vanhana maalaistyttönä tuollainen 20 kilometriä kuulostaa minusta niin naurettavan lyhyeltä matkalta. Lisäksi uskoin ja toivoin, että tuosta keskustakeskeisyydestä olisi jo kasvettu yli. Osaltaan kyllä onkin, kun kekkerit ovat aikaisemmin keränneet ihan hyvän osallistujamäärän jopa Porvooseen asti, mutta tällä kertaa nyt kävi näin. Ja näin sattui käymään juuri nyt minun järjestelyvuorollani.

    Täytyy tunnustaa, että itse en pidä Helsingin keskustasta ja välttelen sinne menoa, jos ei ole ihan välttämätön pakko. Kavereiden ja ystävien vuoksi olen joustanut ja käynyt siellä ihmisiä tapaamassa ja olisinkin toivonut, että se jousto toimii myös toisinpäin. Asiat, kun ovat yleensä järjesteltävissä, jos tahtoa löytyy tarpeeksi. Yhtä vaikea minun on lähteä ja irrottautua täältä sinnepäin kuin sieltä tännepäin. Ja on minullakin kiireeni töiden, harrastusten sekä oman perheen ja kodin kanssa. Toisten aika vain tuntuu olevan arvokkaampaa kuin toisten.

    En halua kuulostaa marttyyriltä, mutta en halua myöskään teeskennellä, etten olisi yhtään loukkaantunut. Paljon syvemmissäkin aatoksissa uiskentelin.

    Takkuisen alkuviikon jälkeen olenkin sittemmin yrittänyt olla yhteydessä ja tavata toisia ystäviä, kuin todistaakseni itselleni, etten oikeasti ole niin yksinäinen, kuin siellä syvissä vesissä tunsin olevani. Päässyt mukaan syöttämään pikku possuja sekä imenyt itseeni iloa ja onnellisuutta ystävien hyvistä uutisista. Sellaisten, joilta minulle aikaa vielä löytyy.

    VastaaPoista
  4. Juu, olen minäkin törmännyt tuohon, että periferiasta on ytimeen lyhyempi matka kuin toiseen suuntaan. Jokin vaiheessa sitä vain väsyy edes pyytämään ja toteaa suoraan, jotta pidäkään tunkkisi siellä keskustassa keskenäsi vaan.

    VastaaPoista
  5. Voi miten kurja juttu. Ihan tuli paha mieli puolestasi.

    Rupesin oikein miettimään, ja huomasin, että nykyisin minulla ei edes ole ystäviä, joita kutsua tuollaisiin kekkereihin. Epäsosiaalisuus on minulle sopiva olomuoto, ja tämän postauksesi luettuani voin todeta, että säästyn aika isolta mielipahalta, kun olen valinnut vähäystäväisen elämän.

    VastaaPoista
  6. Kiitos myötätunnosta!

    Aika erakkona sitä tulee itsekin eleltyä ja arjen pyörittäminen imee kaiken ajan ja voimat. Harvemmin meillä ketään vieraita käy, hyvä jos joku piipahtaa edes muutaman kerran vuodessa. Olisikin helppoa, jos osaisi tyytyä epäsosiaaliseen olomuotoon, mutta joskus sitä kuitenkin kaipaisi ihmisiä ympärilleen tueksi sekä jakamaan iloja ja suruja. Uusien ystävyyssuhteiden solmiminen aikuisiällä ei olekaan enää niin helppoa, eikä näköjään vanhojenkaan elvyttäminen. Pitää vaan itsekin yrittää löytää muille ihmisille enemmän aikaa oman arjen keskeltä.

    VastaaPoista
  7. Voi ei. Minulle tuli paha mieli puolestasi. Ja myös sen takia, että tiedän olevani aika usein se selittäjä, joka tekee viime hetkellä oharit kun ei vaan jaksa. Kun arki ja työ vievät ihan kaiken energian, ja samalla viikolla alkaa tuntua ihan ylitsepääsemättömältä että tämäkin pitäisi vielä jaksaa. Lupaan nyt kaikille, että ensi kerralla mietin todella tarkkaan ennen kuin perun. Usein sitä ajattelee, että ei kai se haittaa jos yksi ihminen puuttuu tajuamatta että niin ne muutkin ajattelee.

    Tuota välimatkajuttua en taas itsekään ymmärrä. Lukioaikoina, kun kävin 35 kilometrin päästä Helsingissä koulua, matka tuntui olevan aina pidempi meille kuin kaupunkiin päin. Että ei me nyt jakseta mihinkään lähteä mut kai sä nyt sentään tuut tänne? Rasittavaa!

    VastaaPoista
  8. Juu no mä olen periaatteessa lopettanu ihmisten luokse kutsumisen kun aina homma näyttää kusahtavan milloin mihinkin...
    Ihmetyttää vaan se että kädän hetkellä on korva kyllä kelpaava, mutta jos olis mulla jotain asiaa, tai huolia, tai ihan vaikka halu tarjota herkkuja niin jopa puhelimeen vastaaminen tuntuu olevan toisille maailman hankalinta :/

    VastaaPoista
  9. Tiedän tasan tarkkaan tunteesi.Ja paha mieli täälläkin tuli puolestasi.
    Itse muutin toiseen maahan opiskelemaan yli vuosi sitten ja siinä kyllä huomaa miten vaikeiksi voivat ystävyysuhteet mennä. Jopa skypettäminen tuntuu olevan ihmisille ihan ylivoimaista.Vain pari kaveria pitää yhteyttä.Mutta kun palaan kotiin niin jokatoinen mankuu tapaamista mutta kun sitä yrität järkätä niin jopa tulee roppakaupalla esteitä.

    Eikä siinä auta että mä taidan olla se ainoa jolla ei ole ipanoita. Mietin kerran kiukkuisena että luulevatko ihmiset että ystävyys voidaan hyllylle siihen saakka kunne jälkeläiset muttaavat pois kotoa ja sitten elvytellään kaveruutta..Tiedostan toki että lapsiperheen arki on raskasta mutta silti.Luulisi äitien kaipaavan välillä muutakin.
    Toivotan sulle iloisempaa vuoden jatkoa :)

    VastaaPoista
  10. Kun on tekemässä ohareita, niin kannattaisi silloin yrittää palautella mieleen, että myös se järjestäjä on oman työn ja arjen keskeltä löytänyt aikaa sekä energiaa ja yrittää kunnioittaa sitä. Tai yrittää olla lupailematta turhia. Tai peruuttaa sitten hyvissä ajoin, että olisi mahdollisesti aikaa tehdä uudelleenjärjestelyjä.

    Omassa kaveripiirissäni on sekä ipanallisia että ipanattomia ja olen kyllä huomannut, että se on loppujen lopuksi asenteesta kiinni. Ei siitä onko ipanoita vai ei. Mutta eihän se ystävyys enää täysin samanlaista ole sen jälkeen, kun jälkikasvu astuu mukaan kuvioihin.

    Se lähteminenhän se on aina vaikeinta. Mutta sitten kun on saanut aikaiseksi lähteä, niin yleensä on ihan mukavaa kuitenkin.

    Sosiaalisempaa uutta vuotta siis kaikille! :)

    VastaaPoista