maanantai 14. huhtikuuta 2014

Arkihaaste

#isä
#aamupala #sairasloma
#teatime #cay
#röökimuija
#aamuruuhka
#weekend #sofa #movie #ben&jerry's
Instagrammissa ja Facebookissa kiertää haaste, joka sai minut nappaamaan kuvan arkisistakin tilanteista.
Tässä teillekin maistiaisiksi muutama palanen arkeni keskeltä.

#orkidea
#terapia-alpakat
#sohvanvaltaajat
#paperworks

keskiviikko 9. huhtikuuta 2014

The most important things are the hardest things to say

Kuolema saa ihmisen tuntemaan itsensä niin pieneksi. Se on koskettanut minua kahdesti parin viikon sisällä. Hävitty taistelu syöpää vastaan ja itsemurha. Kuolema herättää kysymyksiä. Kaksi erilaista tapausta herättävät niin erilaisia, mutta kuitenkin niin samanlaisia ajatuksia. Kun olisi tiennyt. Kun olisi osannut pyytää apua. Miksi kukaan ei tiennyt? Miksi minulla ei ollut rohkeutta? Miksi en soittanut tai laittanut edes viestiä? Miksi en kysynyt mitä kuuluu? Vaikka muuten olimmekin nykyään harvemmin tekemisissä niin miksi en silti kertonut tai ilmaissut, että välitän? En toivottanut voimia enkä jättänyt jäähyväisiä. Viimeiset sanat jäivät sanomatta. Aika on niin suhteellista. Sitä ei aina ole. Koskaan ei tiedä kuka on seuraava. Ja nyt kaikki on jo liian myöhäistä.

Kuoleman herättämistä kysymyksistä, auttamisesta ja välittämisestä tuli mieleen tämä video.



Auttamiseen ei tarvita syitä. Ei tarvitse olla edes kovin läheinen. Jos näet, että jollain on paha mieli, kysy onko kaikki ok. Yllättäen voitkin olla ainoa joka on kysynyt. Jos joku on masentunut tai surullinen avaa suusi, soita, laita viesti, ole läsnä, välitä. Ei tarvitse pelätä, että oikeita sanoja ei löydy tai ei osaa sanoa mitään järkevää, sillä ei aina tarvitsekaan. Eikä niitä aina olekaan. Perimmäisiä, kaikenkattavia järkeviä sanoja, jotka huuhtoisivat pois kaiken tuskan ja murheen. Mutta pienikin sana tai ele voi auttaa eteenpäin. Ihmisen ei ole pakko kertoa tai vastata, jos ei halua. Mutta onpahan ainakin kysytty.

Auttamisen ei aina tarvitse olla suuria tekoja. Jo vähäisestäkin välittämistä voi olla suuri apu selviytymisessä. Suomalaisessa pärjäämisen kulttuurissa voi vituttaa ja hävettää niin paljon se, että ei pärjääkään. Hävettää olla heikko. Haavoittuva. Tunteellinen. Inhimillinen. Ei osata eikä kehdata pyytää apua. Ja aina sitä ei saa vaikka yrittäisikin. Viimeisetkin energiat kuluvat häpeämiseen, hymyilemiseen läpi tuskan ja kulissien pystyssä pitämiseen. Vaikka tavallaan tietää, että on ihmisiä, jotka välittävät voi silti tuntea itsensä maailman yksinäisimmäksi ja voi tuntua ylitsepääsemättömän vaikealta ottaa kehenkään yhteyttä. Kuolema. Se lopulta kuitenkin koskettaa niin monia ihmisiä. Meitä kaikkia joskus. Ihmisiä, joiden pienestäkin välittämisen eleestä olisi voinut olla suuri apu oikeassa kohdassa.

Kuka tahansa meistä voi olla joskus heikko. Se aina niin iloiselta ja elämänmyönteiseltä vaikuttava sukulainen tai ystävä, jonka kanssa kävit kaksi päivää sitten kahvilla. Nauravainen työkaveri tai naapurin tyttö. Kaikkea ei tarvitse jaksaa. Aina ei tarvitse pärjätä. Se ei tarkoita sitä, että pohjamutiin pitäisi jäädä rypemään. On vain niin paljon helpompi nousta ylös, kun ei ole yksin. Väestöliiton blogissa aiheesta on kirjoitettu otsikolla: Lakkaa pärjäämästä - ja ala elää. Apua voi saada yllättäviltäkin suunnilta, kun tunnustaa ettei pärjääkään. Minä olen opetellut jättämään turhan pelon pois. Pelon siitä mitä muut ajattelevat, jos en osaakaan sanoa tai tehdä kaikkea oikein. Tai jos en jaksa. Olemaan inhimillinen. Olemaan sosiaalisempi. Olemaan rohkeampi. Puhumaan vaikeistakin asioista. Vaikka ne sanoiksi puettuina ja ulos oksennettuina eivät ehkä vaikutakaan niin vaikeilta, suurilta ja tärkeiltä asioilta. Opittavaa vielä riittää.


Kotimatka

Kotiin tie vei taas Istanbulin kautta. Matkalla Istanbuliin vieressäni oleva mies alkoi juttelemaan. Hän oli italialainen pilotti matkalla työreissultaan kotiin. Hieman epätodellista oli keskustella lentomatkan aikana pilotin kanssa kadonneesta malesialaiskoneesta, lentokoneiden turvajärjestelyistä ja paikannusjärjestelmistä. Hän opasti meitä vielä mihin portille koneemme saapuu Istanbulin lentokentällä ja mille portille meidän pitää kiiruhtaa ehtiäksemme Suomeen lähtevään koneeseen.

Turkish Airlines yllätti positiivisesti. Tarjoilut olivat hyvät ja isommassa Airbus-koneessa oli jokaisella omat näytöt, joista sai katsella halumiaan elokuvia, dokumentteja tai pelailla pelejä. Katselin mm. matkaohjelmia Istanbulista ja Kappadokiasta. Suomeen taas oli iskenyt matkamme aikana takatalvi ja perillä odotti hyvin talvinen näky.


maanantai 7. huhtikuuta 2014

Alanyan katukoirat




Heinäkuun helteillä koirat loistivat poissaolollaan Alanyan katukuvassa. Ylhäällä vuorilla koiria tuli vastaan enemmän ja illan viiletessä niitä alkoi ilmestymään myös kaduille. Nyt maaliskuussa ja lokakuun matkallamme koiria näkyi enemmän, mutta kulkukoiria on Alanyassa kuitenkin suhteellisen vähän. Useimmilla koirilla on omistaja tai joku joka pitää niistä huolta, vaikka ne vapaana kaduilla ja rannalla liikkuvatkin. Kissoja ympärillä pyöri taas enemmän, varsinkin hotellien liepeillä, joissa ne saattavat turistien toimesta saada osansa aamupalapöydän antimista.



Kissoilla ja koirilla Alanyassa on oikeastaan aika hyvät olot. Niitä rokotetaan ja steriloidaan. Sairaita tai huonokuntoisia koiria ei juurikaan näy. Puistoista löytyy juoma- ja ruokapaikkoja, joihin ihmiset tuovat niille ruokaa. Ne saavat liikkua vapaasti ja juosta rannoilla leikkimässä. Ilmeisen nälkäisiä koirat eivät voi olla, kun ruokakuppejakaan ei ole ahmittu heti tyhjiksi.





Puhtaasti lemmikkeinä pidettävät koirat eivät ole Turkissa käsittääkseni kovinkaan yleisiä. Koiria pidetään enimmäkseen pihakoirina ja hämmästystä usein herättää, kun kerron, että meillä kolme koiraa asuu jatkuvasti kanssamme sisätiloissa eivätkä pihalla. Ehkä vielä enemmän hämmästystä herättää se tieto, että yksi koiristamme on pelastettu ja lennätetty meille Espanjasta asti. Yksi tuttavamme toi meille eräs ilta näytille hankkimansa koiranpennun, pitää haastatella häntä seuraavalla reissulla enemmän koirien pidosta ja oloista.

lauantai 5. huhtikuuta 2014

Merhaba

Tällä reissulla opimme puhumaan muutaman sanan turkkia. Opimme perustervehdykset ja muutama muukin sana jäi mieleen. Jo muutama sanakin auttoi siihen, että innokkaimmat kauppiaat huomasivat, että emme ole ensimmäistä kertaa matkassa eivätkä hokeneet meille kaikkien kuluneimpia turistiletkautuksia. Itse en ole tosin muutenkaan kokenut turkkilaisten kauppiaiden ja sisäänheittäjien huuteluita ahdistaviksi, eivätkä kauppiaat ole niin päällekäyviä kuin esimerkiksi Egyptin turistikohteissa aikoinaan. Työtään he vain tekevät ja kulttuuri turistikohteessa nyt vain on sellainen. Rupattelu ja tinkiminen teekupposen äärellä kuuluvat asiaan ja nykyään turistipoliisi voi napsauttaa sakon röyhkeimmille ja turhan innokkaille kauppialle. Törkeyksiä meille ei ole koskaan huudeltu perään, vaikka olemmekin lähteneet kaupasta tyhjin käsin pois pitkistä hintaneuvotteluista huolimatta. Keskustasta löytyy paljon myös isompia vaateliikkeitä, joissa on kiinteät hinnat eikä niissä harrasteta tinkimistä. Niistä voi selviytyä nopeasti sisään ja ulos, eikä tarvitse jaaritella kenenkään kanssa, jos ei ole sosiaalisella tuulella. Tosin aktiiviseen kaupitteluun ja palveluun tottuneena niissä liikkeissä saattavat myyjät ja myyjättäret tuntua joskus liiankin passiivisilta. Välillä haluaa palvelua ja on aikaa pidemmillekin rupatteluille. Ystävättäreni osti nahkatakin, jonka hihojen lyhentämistä odotellessa rupattelimme kauppiaan kanssa yli tunnin ja opettelimme turkkia. Kirjoittelimme uusia sanoja ylös paperille ja harjoittelimme lausumista.

YouTubesta löytyy paljon videoita, joilla voi kerrata jo opittuja sanoja ja auttaa pitämään ne mielessä seuraavaan matkaan asti.



torstai 3. huhtikuuta 2014

Suosikkiravintolani Alanyassa

Lokakuussa Alanyassa vieraillessamme oli kausi jo lopuillaan ja nyt maaliskuussa se taas ei ollut vielä kunnolla startannut. Monet ravintolat olivat vielä kiinni ja useissa ravintoloissa sekä hotelleissa valmistauduttiin tulevaan kauteen tekemällä remonttia. Bacus oli kuitenkin jo auki ja ollessamme lähes ainoita asiakkaita tutustuimme paremmin tämän ravintolan henkilökuntaan sekä omistajaan. Viimeksi lupauduin tekemään heidän ravintolalleen uuden esitteen sekä käyntikortit ja nyt ravintolalle taittamani esite oli painatettu onnistuneesti. Punoimme teekupposten äärellä uusia markkinointisuunnitelmia ja yritin parantaa heidän nettinäkyvyyttään lisäämällä heidän ravintolansa TripAdvisoriin ja muokkaamalla Foursquare-sivua. Toteutin heille myös kotisivut, joihin voit tutustua täällä: www.bacusrestaurantbar.com.

Bacus ravintola ja baari sijaitsevat lähellä Kleopatra rantaa (nro 10), samalla kadulla suomalaisten suosiman Heikin baarin kanssa, mutta on rauhallisempi kuin kadun muut ravintolat. Olemme käyneet myös Alanyan muissa ravintoloissa, mutta kerta toisensa jälkeen löydämme itsemme kuitenkin Bacuksesta, jos emme jaksa testailla eri paikkoja ja haluamme varmasti hyvää ruokaa. Erityisesti jos haluaa syödä hyvää kalaa niin suosittelen Bacuksen "sea bass & sour sauce" annosta, siihen ovat monet muutkin suosittelujen mukaan tykästyneet. Myös kanaruoat ja erityisesti kanakebab ovat maukkaita. Turkkilaiseen tyyliin baarissa on jatkuva happy hour, eli yhden cocktailin hinnalla saa kaksi. Tällä kertaa jätimme drinkit kuitenkin vähemmälle ja keskityimme nauttimaan laadukkaita viinejä, varsinkin Bacuksessa tarjoiltava puolikuiva valkoviini on ollut meidän makuumme.

- - -

Bacus ravintolan omistanut ystäväni myi ravintolan vuoden 2014-2015 vaihteessa. Uudesta omistajasta ja ravintolasta minulla ei ole vielä suosituksia antaa. Ehkäpä pyörähdän siellä seuraavalla Alanyan reissulla. Hyvän pihvin ystäville suosittelen kuitenkin sitä odotellessa Big Horn Steak House ravintolaa, joka sijaitsee myös Kleopatra-rannan lähettyvillä, Ataturk Boulevarin varrella: www.bighornalanya.com

tiistai 1. huhtikuuta 2014

Not all those who wander are lost

Ei reissua Alanyaan ilman kävelyretkeä Kalelle. Odottelimme aurinkoisempaa päivää ja kävelimme ylös Kale linnoitukselle ja sieltä takaisin alas. Kalella olen käynyt useasti, mutta itse linnoituksessa en ole vielä käynyt sisällä. Ehkä seuraavalla matkalla sitten. Ylöspäin kävellessämme ihailimme vain koko ajan upeammaksi käyviä maisemia. Poikkesimme välillä tieltä harhailemaan pusikoissa kulkevia polkuja pitkin. Istuimme kalliolla ja nautiskelimme hiljaisuudesta, kiireettömyydestä, joutilaisuudesta sekä mukavasti lämmittävästä auringosta. Tällä kertaa en antanut kotona odottavien ikävien asioiden ja arkisten velvollisuuksien vallata mieltäni. Onnistuin unohtamaan väsymyksen, turhautumisen ja voimattomuuden. En ahdistunut enkä kokenut tarvetta heittäytyä alas kallioilta. Tällä kertaa onnistuin rentoutumaan ja nauttimaan päivistä, kun ei tarvinnut murehtia tai huolehtia kenestäkään. Onnistuin elämään hetkessä. Ja sehän oli loman tarkoituskin. Pako arjesta. Tehtävä suoritettu.




Bongailimme retkellämme liskoja ja pari niistä onnistuin tallentamaan kamerankin avulla. Ystävästänikin tuli oikein hyvä liskobongari ja hän oppi hienosti huomaamaan kiven nokassa lämmitteleviä liskoja ennenkuin ne meidät huomatessaan livistivät piiloihinsa. Liskoja etsiessämme pusikosta rapisteli esiin myös kilpikonna. Enpä ole koskaan aikaisemmin nähnyt luonnossa asuvaa kilpikonnaa. Alanyan luonnossa ne ilmeisesti pärjäilevätkin läpi vuoden.



Aikaa seikkailuumme saimme kulumaan koko päivän. Alaspäin kävellessämme oli tarkoitus pysähtyä syömään johonkin rinteessä sijaitsevaan ravintolaan. Ravintolat olivat hyvin hiljaisia eivätkä vuorilta kaupunkia kohti lipuvat pilvet houkutelleet istahtamaan terassille, joten sopivaa ravintola etsiessämme olimmekin huomaamattamme kävelleet jo alas asti ja päädyimme sitten testaamaan hotellimme alakerrassa olevan ravintolan.