Isänpäivä

Haikea isänpäivä. Ensimmäinen ilman isää.

Isäni oli hauska tarinankertoja, jolla oli hyvin omanlaatuinen ja hauska tapa kertoa tarinoita. Monet kerrat saimme nauraa hänen tarinoilleen kippurassa ja vedet silmissä. Vaikka hän olikin leijonanosan elämästään sairaseläkkeellä, oli hän aina hyvin elämässä kiinni. Hän seurasi päivän tapahtumia, uutisia ja urheilua. Hän oli kova lukemaan ja haki kirjastosta viikottain ison kassillisen kirjoja luettavaksi. Hän oli haka tietovisoissa. Hänellä oli ystäviä ja paljon tuttavia. Hän piti paljon eläimistä. Ruokki ja seuraili parvekkeellaan lintuja ja oravia. Munuaisleikkauksestaan herätessään hänen ensimmäinen kysymyksensä oli, että miten minun koirani voi, kun koirani oli myös sairastellut. Yksi hänen rakkaimmista T-paidostaan oli bulldoggiyhdistyksen paita. Hän keräsi avaimenperiä ja kaikkea muuta epämääräistä sälää. Isäni ei ollut aamuihminen ja halusi nukkua pitkään aamulla. Hän tykkäsi suklaasta kovasti. Ja alkoholista, varsinkin karpalolonkerosta. Ja tupakoinnista, josta hän ei luopunut koskaan. Isäni oli myös hyvin tempperamenttinen. Ja raivostuttavan kovapäinen. Kovan kuoren alta löytyi kuitenkin hyvin välittävä ja herkkä mies. Isältäni olen perinyt ilmeeni sekä paksun ja tuuhean tukan. Ja epäilemättä myös temperamenttia.

Ennenkaikkea isäni oli taistelija. 30 vuotta hän taisteli verenpainetaudin, aivoverenvuodon ja sen myötä vasemman puoleisen halvauksen kanssa. Vuosien saatossa hän taisteli myös lukuisten muiden sairauksien kanssa. Munuaisen pahalaatuinen kasvain. Kaksisuuntaisen mielialahäiriö. Dementia. Diabetes. Keuhkokuume. Noin muutamia mainitakseni. Viimeiset puoli vuotta hän taisteli agressiivisen virtsarakkosyövän kanssa. Sitä sotaa me ei ikinä voitettu.

Isällä oli lukemattomia läheltä piti tilanteita, mutta hän taisteli vaikka elämä ei jakanutkaan käteen parhaita korttejaan. Hän ei tilannettaan valitellut tai voivotellut, vaan taisteli kuin kunnon kissaeläin, leijona, jolla on yhdeksän henkeä. Ja minä taistelin mukana. Viimeiseen hengenvetoon asti kädestä kiinni pitäen.

Lukemattomat taistelut kävimme hoidon saamiseksi. Kotihoidon saamiseksi. Palveluasumispaikan saamiseksi. Hoidon tarpeen kasvaessa tuetumman hoidon saamiseksi. Lukemattomia hoitoneuvotteluja. Lääkäreitä. Psykiatreja. Neurologeja. Hoitajia. Potilasasiamiehiä. Toimintaterapeutteja. Omaohjaajia. Sosiaalityöntekijöitä. Edunvalvojia.

Lukemattomat taistelut me kaksi leijonaa kävimme myös keskenämme. Toinen sairasteluun ja avuntarpeeseen turhautuneena ja toinen arjen pyöritykseen ja omaishoitoon väsyneenä. Koti-ikävissään hoitokodista tai sairaalasta karannutta isää metsästettiin välillä yötä päivää kissojen ja koirien kanssa. Ja välillä metsästykseen ja karkulaisen hoitoon saamiseksi tarvittiin avuksi jopa ambulanssia ja poliiseja. Olen aina ollut kuin peili, joka räjähtää takaisin, jos toinen räjähtää. Isäni oli paras opettamaan itsehillintää, kun sairauden huurruttamaan rähinään ei voinutkaan vastata enää rähisemällä. Oli osattava kovettaa itsensä sekä osattava erottaa sairaus ja ihminen. Ihminen, joka joskus oli isä. Joka oli jossain sairauden takana piilossa, lipuen koko ajan kauemmas, kunnes oli kokonaan poissa. Omakin todellisuus välillä hämärtyi, kun piti lakata uskomasta toisen puheisiin ja vakuutteluihin. Oman isän puheisiin. Olen kuullut sanottavan, että muistisairaudessa on monta kuolemaa. Kun ihminen on vielä siinä, mutta ei kuitenkaan enää ole. Viimeisten vuosien varrella tarinat muuttivat muotoaan ja vähenivät, kunnes loppuivat kokonaan.

Oli tammikuu. Lähdin Turkista Suomeen, vierailemaan Suomen Turkin Suurlähestystössä hakemaan työlupaa. Helmikuussa työlupaa odottaessa isän kunto romahti. Viimeiset päivät vauhdilla. Ja viimeinen päivä oli yksi elämäni rankimmista. En olisi ikinä uskonut, että pystyn siihen, mutta kummasti voimia löytyy, kun on pakko.

Viimeisenä päivänä hauskasta tarinankertojasta oli vain kuori jäljellä. Isä ei enää puhunut mitään, mutta kyynel vierähti hänen silmäkulmastaan, kun saavuin huoneeseen. Tyttärensä hän muisti loppuun asti. Kääntyili sängyssään ja hapuili kättäni. Pidin kädestä kiinni. Sanoin, että hengitä rauhassa. Ei mitään hätää. Ei ole mitään pelättävää. Kaikki menee hyvin ja kohta helpottaa. Voi laittaa silmät kiinni, jos väsyttää.

Isä oli ennen sairastumistaan ammattiautoilija ja hän tykkäsi olla mökillä. Yritin saada ajatukset pois kivuista muistelemalla Outokummun mökkiä, auringonlaskua ja tyyntä järvenpintaa. Katsoin kartasta mitä reittiä mökille ajettiin ja luettelin paikkoja matkan varrelta. Muistelin Outokummum Vanhaa kaivosta ja Vuorenpeikon maata, jossa vierailimme, kun olin pieni tyttö.

Päivystin koko päivän isän vuoteen vierellä. Laskin hengityskatkosten kestoa. Sekunti sekunnilta. Isä oli poissa kello 18:50. Taistelu oli loppu. Vasta silloin tuli tärinä ja itku. Hoitajat sanoivat, että minä tiesin, että lähtö koittaa tänään.

Isä tiesi myös ja ajoitti lähtönsä minun Suomessa vierailuun. Niinkuin äitinikin teki aikoinaan.

Kuolemassa ja menettämisessä on opettavat ja kasvattavat puolensa. Minä olen saanut niistä ainakin rohkaistusta omaan elämääni. Kun on menettänyt molemmat vanhempansa alle 40-vuotiaana huomaa, että elämä on tässä ja nyt. Mitään on turha jäädä odottelemaan. Pitää elää, tehdä, nähdä ja kokea, kun se on vielä mahdollista. Asioiden tärkeysjärjestys muuttuu. Raha ja materia menettävät merkityksensä, kun näkee, että lopulta mitään ei täältä mukaansa saa. Henkilökohtaisimmat tavarat ja muistot mahtuvat pariin pahvilaatikkoon. Muulla ei ole juurikaan merkitystä.

Helpolla eivät ole tulleet aurinkoiset päiväni Alanyan auringon alla ja ihan vähästä en enää hätkähdä. Rinnakkaistodellisuus maailmassa, jossa ei tarvitse pitää huolta kuin itsestään. Isällä oli itseasiassa iso osuus asiaan kuinka päädyin Alanyaan aikoinaan. Kun koko kesäloman isää hoitaneena sain pienoisen hermoromahduksen, halusin paeta ja nappasin äkkilähdön niin kauas kuin (Turkin) pippuri kasvaa, vaikka monesti olin vannonut, että ikinä en Turkkiin lähde.

Suru ja haikeus ovat siltikin aina vielä läsnä. Kun ystäväni tai opaskolleegani ovat innoissaan, kun heidän vanhempansa tulevat käymään. Tai kun bussikuski esittelee ylpeänä kuvia lapsenlapsensa syntymäpäiviltä. Mieleni täyttää haikeus, kun tiedän, että minun vanhempani eivät tule uuteen elämääni tutustumaan. Eivät näe kuinka pitkälle heidän tyttärensä on päässyt. Eivätkä ikinä näe lapsenlapsiaan.

Isä 1954 – 2018

  

Se on sellainen isänpäivä tänään. Täynnä haikeutta. Elämä jatkuu, eikä menneisiin jäädä vellomaan. Menneisyys ja kokemukset ovat kuitenkin aina mukanani ja ne ovat tuoneet minut tähän ja tänne. Ja opettaneet, että elämä voi olla ihmeellistä, kun antaa sen viedä. Ihmeellisiä asioita voi tapahtua, kun ei pelkää elämää liikaa ja pitää silmät, korvat, mielen ja sydämen avoimena.

Mitä kaipaan Suomesta?

Aikaisemmin olen kirjoittanut blogikirjoituksen mitä kaipaan Alanyasta. Kaipauksen kohteisiin kuuluivat mm. sosiaalinen kulttuuri ja palvelukulttuuri, auringonlaskut, turkkilainen aamiainen, tee ja kylpylät. Nyt Alanyassa pidempiä aikoja viettäneenä on aika kääntää asetelma toisinpäin ja miettiä mitä kaipaan Suomesta?

Ystävät, perhe ja koira

Ystävät, perhe ja koira tietenkin ensimmäisenä. Vaikkakin olen tutustunut Alanyassa aivan ihaniin ihmisiin, joista on muodostunut minulle uusi ystäväpiiri ja parhaimmillaan jopa perhe, on tietenkin ikävä myös ihmisiä Suomesta. Ihmisiä joiden kanssa on useiden vuosien yhteinen historia. Ja kuinka mielelläni noille ihmisille esittelisinkään uusia kotikulmiani Turkissa, mutta valitettavasti siskoani ja enon vaimoani lukuunottamatta kukaan muu ei ole alustavista lupauksista huolimatta eksynyt vielä luokseni, vaikka muuten paljon matkustelevatkin.

Mökkisauna

Suomi on tuhansien saunojen maa ja saunoja löytyy lähes joka asunnosta tai ainakin taloyhtiöstä. Hyvinvarustelluissa taloyhtiöissä Alanyassakin on toki saunansa, mutta ei ole silti suomalaisen puusaunan voittanutta. Mökki, mökkisauna ja sen jälkeinen pulahdus Päijänteessä, ah.

Mökkeilyä on muutenkin ikävä. Suomen kesän valoisia öitä, joutsenia, unia itse rakennetussa aitassa, auringonnousuja ja laiturin nokassa nököttämistä. Kun on aikaa kuunnella ja katsella; huomata pienen pieni häntänsä menettänyt sisilisko paistattelemassa päivää vanhalla puupenkillä ja tarkkailla pesuettaan paimentavaa sorsaemoa. Seurata kuinka sudenkorennot rapistelevat kaislikossa ja kuikuilla kuikkaa, joka on tuonut perheensä näytille. Lisää muistoja Suomen kesästä ja mökkeilystä aikaisemmassa blogikirjoituksessani: Kuusi muistoa kesästä

Karjalanpiirakat

Rapeakuoriset riisitäytteiset karjalanpiirakat. Muutaman kuukauden Alanyassa olon jälkeen näin niistä jopa unta. Näin unta, että kaverit tulivat vierailemaan Alanyassa ja minua kadutti, että en ollut muistanut pyytää heitä tuomaan minulle Suomesta karjalanpiirakoita. Sittemmin tilanne korjattiin ja Alanyaan tulijat toimivat karjalanpiirakkalähettiläinä ja toivat noita suomalaisia herkkuja tullessaan. Olemme myös pyytäneet tuomaan Suomesta kunnon suomalaisia ruisjauhoja ja intoutuneet vääntämään karjalanpiirakoita omin pikku kätösin. Ihan oikean karjalanpiirakan näköisiä ja makuisia niistäkin tuli, vaikka leikkisästi kutsuimmekin niitä alanyanpiirakoiksi. Kylläpä äiti ja mummi olisivat ylpeitä, kun tyttö jatkaa suvun karjalanpiirakkaperinteitä täällä Alanyan auringon alla.

Muita herkkuja en Suomesta juurikaan suuremmin kaipaile. Paitsi ehkä mustikoita, joista saisi maukkaan aamiaissmoothien. Kahvia en juo, enkä ole koskaan ollut mikään suuri salmiakinkaan ystävä. Mutta ollessani koira- ja kissavahtina Kalella, löysin jääkaapista paketillisen suomalaisia hapankorppuja, hernekeittoa ja Fazerin sinisen suklaalevyn. Kun en ollut moneen kuukauteen saanut mitään suomalaista maistuivat nekin taivaallisille. Muita kestotilauksessa olevia tuotteita meillä ovat mm. Oivariini (punainen), Oltermanni tai joku vastaava kermajuusto, aurajuusto, meetvursti ja voileipäkeksit. Siinäpä siis pari vinkkiä, joita ulkosuomalaiselle kaverille voi tuoda tuliaisena Suomesta.

Puhdas suomalainen vesi

Ah se tunne, kun voi marssia vesihanalle ja juoda suomalaista, puhdasta vettä, suoraan hanasta. Ei tarvitse tilata vettä tai kantaa sitä selkä väärällään kauppareissuilta.

Pääsääntöisesti suomalaisesta hanasta tulee aina myös lämmintä vettä suihkua varten. Alanyassa useiden talojen katoilla on aurinkokennoilla toimivat lämmittimet, jotka lämmittävät vettä mikäli aurinko paistaa. Alanyassahan se paistaa noin 300 päivää vuodessa, mutta talvella joutuu kääntymään joskus myös sähkölämmityksen puoleen ja se pitää muistaa napsauttaa päälle noin tuntia ennen suihkuun menoa. Monissa asunnoissa on sähkövastus myös suoraan suihkun yhteydessä ja sieltä lämmintä vettä tulee samantien.

Ja mitä taas en kaipaa...

Kylmyyttä ja pimeyttä. Kallista ja hankalaa liikkumista (esim. seutulippu pääkaupunkiseudulla 5,50 €).

Yksinäisyyttä. Suomalainen sosiaalinen kulttuuri muistui hyvin nopeasti mieleen, kun palasin Suomeen joulun ja uudenvuoden viettoon. Spontaania kohtaamisia ei juurikaan synny ja tapaamiset täytyy usein suunnitella päiviä, jopa viikkoja, etukäteen. Hyvä esimerkki siitä oli joulun alle suunniteltu pikkujouluristeilymme, jonka osanottajamäärä kutistui viime metrillä yhdeksästä ihmisestä kolmeen. Perhe- ja terveyssyyt vielä ymmärrän, mutta se, että yli kuukausi etukäteen ystävien kanssa sovittu reissu perutaan työkiireiden vuoksi on mielestäni äärimmäisen surullista. Olenhan itsekin vuosia ollut yhtä kiireinen ja tunnollinen työntekijä, mutta töiden päättyminen YT-neuvotteluiden myötä ja muut sen jälkeiset tapahtumat ovat laittaneet omia arvojani uuteen järjestykseen.

Ihmiset ovat kovin kiireisiä arkisissa oravanpyörissään ja olen yhä vakuuttuneempi, että siihen oravanpyörään en halua enää takaisin. Vaikka elämä ulkosuomalaisenakaan ei ole aina ruusuilla tanssimista, on se kuitenkin kaikkine suruineen, murheineen, ikävineen sekä nopeasti muuttuvine tilanteineen oikeaa elämän makuista elämää.

"Kaikkea muuta, kunhan ei vaan
nukkuvaa, puolikuollutta elämää"

- Minna Canth -

Muutos suunnitelmiin

Heinäkuussa reissusuunnitelmani vaihtuivat hautajaisten ja perunkirjoitusten järjestämiseen, kun löysin täysin yllättäen äitini kuolleena kotoaan.

Epätodellisen olon, shokin ja suuren surun keskellä yritin hoitaa pakollisia asioita parhaani mukaan muutaman sukulaisen avustuksella. Ainoana lapsena minut todellakin yllätti kuinka paljon hoidettavia ja huomioitavia asioita omaisten niskaan kaatuu ihmisen kuollessa. Miten siinä tilassa pitäisi osata toimia ja hoitaa asiat oikeassa järjestyksessä? Virkatodistukset perunkirjoitusta varten, siunaustilaisuuden, papin ja kanttorin varaaminen, hautapaikan varaaminen, tuhkauksen ja uurnanlaskun varaaminen, papin tapaaminen, hautajaisten musiikki ja käsiohjelma, arkun ja uurnan valitseminen, vainajan vaatteiden valinta, vainajan kuljetukset, tuohukset, kukkalaitteet siunaus- ja muistotilaisuuteen, muistotilaisuuden järjestäminen tarjoiluineen, muistomerkki haudalle, kuolinilmoitus sanomalehteen, vuokra-asunnon irtisanominen, tyhjentäminen ja siivoaminen, huonekalujen ja tavaroiden läpikäyminen, varastoiminen ja myyminen, vainajan sopimusten ja liittymien irtisanominen, asiakkuustilien lopettaminen, yhteydenotot velkojiin, saldo- ja korkotodistukset sekä muun omaisuuden selvittäminen perunkirjoitusta varten, perunkirjoittajan tapaaminen ja satoja muita yksityiskohtia...

Jos eläminen Suomessa on kallista, niin on myös kuoleminen. Olisi ollut helppoa antaa asiat hautaustoimiston ja perunkirjoittajan hoidettaviksi, mutta koska pienituloisella äidilläni ja minulla työttömänä ei liikoja rahoja ollut, jouduin hoitamaan mahdollisimman paljon itse. Jälkeenpäin en edes käsitä kuinka sen suuren tunnemyrskyn keskellä sain kaikki asiat hoidettua vajaassa neljässä viikossa. En muistaisi asioista puoliakaan, jos en olisi järjestelmällisenä ihmisenä pitänyt tarkkaa kirjaa ja merkinnyt ylös jokaisen liikkeeni, yhteydenoton ja puhelinsoiton.

Olin suunnitellut lähteväni pidemmäksi aikaa ulkomaille ja vaikka hautaus- ja perunkirjoituskulut haukkasivatkin suuren osan matkabudjetistani, en suostunut luopumaan unelmastani. Uurnanlaskun ja perunkirjoituksen jälkeisenä päivänä lähdin tuulettamaan päätäni ja keräilemään voimia tuttuun ja turvalliseen Turkin Alanyaan. Unelma Turkkiin lähdöstä pitikin minut liikkeellä kaiken sumun keskellä.

Äiti 1955 – 2016. Lepää rauhassa.

Vielä useamman kuukauden jälkeenkin suru tulee aaltoina. Kun vilkaisee puhelinta ja muistaa, että äiti ei soita enää koskaan. Kun miettii tuliaisia sekä joululahjoja ja muistaa, että äidille ei tarvitse enää ostaa mitään. Kun ostaa villatossut ja tajuaa, että äiti ei ole enää kutomassa villasukkia (äitini oli tunnettu siitä, että hän kutoi aina sukkia koko suvulle ja ystävilleen). Spontaani itku hautausmaan ohi kävellessä ja tietyn musiikkikappaleen soidessa. Ja kuinka monet kyyneleet olenkaan vuodattanut ystävilleni... Väsymystä, unettomia öitä, painajaisia tai muutoin erikoisia unia lähes joka yö, kun silmänsä ummistaa.

Vielä on suruaikaa jäljellä ja muistin pätkiminen kertonee, että sumusta ei ole vieläkään täysin selvitty. Ja ei kai surusta ja menetyksestä tarvitse koskaan täysin toipuakaan, pitää vain opetella elämään sen kanssa.

”Suru ei ole elämästä erillään oleva häiriötila. 

Menetys ei poistu meistä, vaan jättää jäljen. 

Surusta ei ole kiire mihinkään.”

- HS 28.10.2016: ”Surusta ei tarvitse toipua, sanoo tutkija” 

Sotilashäät – virkistävän erilaisia hääperinteitä

Kauniina heinäkuisena lauantaina pääsin leikkimään virallista hääkuvaajaa serkkuni mennessä naimisiin. Samalla pääsin ihmettelemään paraatipaikalta virkistävän erilaisia sotilashääperinteitä.

Serkkuni työskentelee Suomen puolustusvoimissa ja oli näin ollen oikeutettu toteuttamaan häissään erilaisia sotilashäiden perinteitä. Ennen vihkimistä kävimme ottamassa hääkuvia Lahdessa, Pikku-Vesijärven rannassa. Vihkiminen suoritettiin Joutjärven kirkossa, josta siirryttiin juhlapaikalle Lahden Upseerikerholle.

Upseerikerho oli loistava ja teemaan sopiva juhlapaikka näille häille. Kerhorakennus on valmistunut vuonna 1912 ja se on toiminut koko ajan upseerikerhona, ensin venäläisten upseerikasinona ja Suomen itsenäistymisen jälkeen se on palvellut suomalaisia upseereja. Hennalan varuskunnan lakkautuksen ja kasarmialueen rakennusten myynnin yhteydessä myös Upseerikerhon tilat myytiin. Ostajina olivat vuokralaiset, jotka olivat pitäneet tiloissa tilausravintolaa jo toistakymmentä vuotta. Juhla- ja tilauspalveluiden lisäksi Upseerikerholla on päivittäin tarjolla myös lounas.
» Lahden Upseerikerho

"Ennen tilaisuuden alkua saapuvat kunniakujaan osallistuvat sotilaat parijonossa paikoilleen."

Häämarssin alkaessa kunniakuja otti asennon ja käänsi rintamasuuntansa kohti ovea ja morsianta. Häämarssin päättyessä he ottivat levon. Päätösmusiikin alkaessa kunniakujan sotilaat tekivät jälleen asennon. Hääparin lähtiessä kulkemaan kirkon käytävää pitkin ulos, perään lähti bestman ja kaasot sekä heti heidän jälkeensä kunniakujaan kuuluneet sotilaat ja loppu hääväki heidän perässään.

"Hääväen poistuttua kunniakujan sotilaat marssivat vanhimman johdolla ulos ja muodostavat kirkon oven edustalle miekkakujan."

Hääpari kulki kujan läpi sotilaiden kilistellessä juhlavasti miekkojaan. Miekkakujan viimeisessä parissa oleva sotilas läpsäytti morsianta miekalla takapuolelle ja muu hääväki heitti perinteisesti riisiä hääparin niskaan. Häävieraiden siirtyessä juhlapaikalle kävi hääpari lasillisella paikassa, jossa he olivat ensikertaa tavanneet.

"Sotilaiden lasit rikotaan maljan juomisen jälkeen, jotta ”kukaan ei enää samoista laseista joisi kenenkään muun onnelle”."

Hääparin saavuttua juhlapaikalle kohotettiin malja hääparille. Paikalla olevat sotilaat kävivät yksi kerrallaan lausumassa onnittelunsa hääparille ja kohottamassa alkujuoman laseista, jotka he paiskasivat rikki heti ryypyn jälkeen.

"Ennen hääkakun leikkausta poltetaan miekka, jolla hääpari leikkaa kakun. Miekasta poltetaan pois sulhasen vanhat synnit."

"Mitä korkeammat liekit, sitä suuremmat synnit". Meidän sulhasemme oli ilmeisen synnitön, koska liekit eivät leimunneet kovinkaan korkealla. Miekan polttamisen jälkeen hääpari leikkasi kakun sulhasen miekalla.

Loppuillasta hääperinteisiin kuului myös morsiamen ryöstö. Morsiamen ollessa karkuteillään naimisissa olevat naiset pesivät sulhasen viimeisetkin vanhat synnit pois. Käsiraudoilla lipputankoon kiinnitetylle sulhaselle esitettiin kysymys "Kadutko?", johon sulhanen ämpäri toisensa jälkeen sitkeästi vastasi, että "En kadu!". Raukka taisi luulla kysymyksen koskevan naimisiin menoa ja sai niskaansa monta ämpärillistä jääkylmää vettä. Oikea vastaus, vanhojen syntien puolesta, olisi ollut "Kadun", jolloin sulhanen olisi säästynyt jääkylmältä kasteeltaan. Kaste suoritetaan yleensä heittämällä sulhanen mereen tai järveen, mutta rannan läheisyyden puuttuessa ämpärilliset vettä saivat kelvata.

Bestman piti hyvin komentoa yllä, mutta hääjuhla itsessään oli kaikkea muuta kuin jäykkää sotilaallista pönötystä. Sotilaat osaavat myös heittää vapaalle ja pitää hauskaa (ja näyttää erittäin hyvälle univormuissaan).

Lainaukset kirjasta "Sotilaan pyhät hetket", jonka on toimittanut Jukka Seppänen ja Vesa Aurén.

Paljon onnea tuoreelle avioparille, Minja ja Tero!

Häät Turkissa

Alanyasta olen saanut monia hyviä ystäviä sekä paikallisista että suomalaisista ihmisistä. Osasta on muodostunut minulle Alanyaan paikallinen perhe. Yksi hyvistä ystävistäni on minulle kuin "veli" tai "isä". Hän on auttanut minua ja pitänyt puoliani pulmallisissa tilanteissa. Voin kipittää hänen luokseen, jos olen iloinen, surullinen tai kaipaan vain seuraa ja juttukaveria. Tunnen myös hänen vaimonsa ja poikansa ja olen viettänyt heidän kanssaan aikaa esimerkiksi erilaisia pelejä pelaillen ja perhepäivällisillä heidän kotonaan. Joten kun tämän "veljeni" vaimon veli meni naimisiin, sain minäkin kutsun tähän iloiseen perhetapahtumaan.

Alanyassa piti olla matkani aikana talvi, joten en ollut pakannut mukaani yhtäkään mekkoa tai kesäkenkiä. Helmi- ja maaliskuu olivat kuitenkin poikkeuksellisen lämpimiä ja nämä häät olivatkin lopulta ihana syy ostaa uusi mekko sekä korkokengät! Häitä edeltävät päivät kiertelinkin Alanyan vaate- ja kenkäkauppoja. Maaliskuun alku ei kylläkään ollut kaupoissa vielä parasta mekkosesonkia ja monet turkkilaiset juhlamekot olivat turhan prameita suomalaiseen makuun. Kun löysin viimein yksinkertaisen ja tyylikkään mekon, tuunasin sitä vielä hakemalla asusteliikkeestä ruusukkeen ja lankakaupasta satiininauhaa, joista askartelin mekkoon vyön.

Juhlat alkoivat lauantai-iltana seitsemän aikoihin ja hääparin saapuminen juhlapaikalle ei jäänyt lähitienoolta huomaamatta tai kuulematta. Paikalle saavuttiin pitkässä autoletkassa äänitorvia tööttäillen. Hääparin auto oli koristeltu hienosti punaisin nauhoin ja kukkasin. Ennen juhlapaikalle saapumista he olivat käyneet ottamassa hääkuvia rannalla ja seurueeseen kuului valokuvaajan lisäksi myös videokuvaaja.

Kun loputkin hääseurueesta ja vieraista olivat tulleet paikalle, vihkituomari hoiti vihkimisen. Siviilivihkiminen itsessään oli aika koruton tilaisuus, jossa todistajien edessä allekirjoitettiin avioliittotodistus. Sen jälkeen hääparin yhteinen pikkupoika toi paikalle vihkisormukset, jotka oli kiinnitetty toisiinsa punaisella nauhalla. Nauha leikattiin lopulta poikki ja punaiset nauhat roikkuivat sormissa koko illan. Punaisen värin uskotaan tuovan hyvää onnea ja punaista näkyikin paitsi hääsomisteissa myös vieraiden vaatetuksessa ja asusteissa.

Näissä häissä oli herkullisia ruokia notkuva buffetpöytä, joten nälkäisenä ei tarvinnut odotella musiikin ja tanssin alkamista. Morsian oli kotoisin saksasta, joten bändi soitti sekä perinteisiä turkkilaisia että englanninkielisiä kappaleita, muutaman jopa saksaksi. Näissä kansainvälisissä häissä oli tarjolla myös alkoholia.

Turkkilaisiin hääperinteisiin kuuluu mm. rahan antaminen lahjana, jotka kiinnitetään hääparin vaatteisiin neuloilla tai vaatteista roikkuviin nauhoihin. Hääparin 5-vuotias poika piti liikuttavan puheen, jossa hän kertoi, kuinka mukavaa oli nähdä ihmisiä hienoissa vaatteissa ja kuinka jokaisella ihmisellä pitäisi olla joskus päivä, jolloin saisi olla prinsessa tai prinssi. Puheiden ja lahjojen antamisen jälkeen hääpari leikkasi hääkakun, jonka jälkeen tarjoilijat toivat muille vieraille pöytiin kakusta valmiiksi leikatut palat.

Loppuillan soitto soi ja laulu raikasi, joiden myötä intouduttiin perinteisiin turkkilaisiin rivitansseihin ilotulitteiden säihkyessä sekä ulko- että sisätiloissa. Lopuksi iltaa lähdettiin jatkamaan vielä sataman yökerhoihin, jonka päätteeksi käytiin nauttimassa iltapala paikallisessa keittoravintolassa.

Hääseurueen ja vieraat tunnisti huvittavalla tavalla vielä seuraavanakin päivänä. Morsiamen päälle oli meikin ja kampauksen yhteydessä ripoteltu kultaista kimalletta. Niinpä morsianta halailleissa ihmisissä kimalteli vielä pitkään hänestä tarttunutta kimalletta.

Paljon onnea tuoreelle avioparille, Liliane ja Bülent, ja kiitos ikimuistoisista juhlista!

The most important things are the hardest things to say

Kuolema saa ihmisen tuntemaan itsensä niin pieneksi. Se on koskettanut minua kahdesti parin viikon sisällä. Hävitty taistelu syöpää vastaan ja itsemurha. Kuolema herättää kysymyksiä. Kaksi erilaista tapausta herättävät niin erilaisia, mutta kuitenkin niin samanlaisia ajatuksia. Kun olisi tiennyt. Kun olisi osannut pyytää apua. Miksi kukaan ei tiennyt? Miksi minulla ei ollut rohkeutta? Miksi en soittanut tai laittanut edes viestiä? Miksi en kysynyt mitä kuuluu? Vaikka muuten olimmekin nykyään harvemmin tekemisissä niin miksi en silti kertonut tai ilmaissut, että välitän? En toivottanut voimia enkä jättänyt jäähyväisiä. Viimeiset sanat jäivät sanomatta. Aika on niin suhteellista. Sitä ei aina ole. Koskaan ei tiedä kuka on seuraava. Ja nyt kaikki on jo liian myöhäistä.

Kuoleman herättämistä kysymyksistä, auttamisesta ja välittämisestä tuli mieleen tämä video.



Auttamiseen ei tarvita syitä. Ei tarvitse olla edes kovin läheinen. Jos näet, että jollain on paha mieli, kysy onko kaikki ok. Yllättäen voitkin olla ainoa joka on kysynyt. Jos joku on masentunut tai surullinen avaa suusi, soita, laita viesti, ole läsnä, välitä. Ei tarvitse pelätä, että oikeita sanoja ei löydy tai ei osaa sanoa mitään järkevää, sillä ei aina tarvitsekaan. Eikä niitä aina olekaan. Perimmäisiä, kaikenkattavia järkeviä sanoja, jotka huuhtoisivat pois kaiken tuskan ja murheen. Mutta pienikin sana tai ele voi auttaa eteenpäin. Ihmisen ei ole pakko kertoa tai vastata, jos ei halua. Mutta onpahan ainakin kysytty.

Auttamisen ei aina tarvitse olla suuria tekoja. Jo vähäisestäkin välittämistä voi olla suuri apu selviytymisessä. Suomalaisessa pärjäämisen kulttuurissa voi vituttaa ja hävettää niin paljon se, että ei pärjääkään. Hävettää olla heikko. Haavoittuva. Tunteellinen. Inhimillinen. Ei osata eikä kehdata pyytää apua. Ja aina sitä ei saa vaikka yrittäisikin. Viimeisetkin energiat kuluvat häpeämiseen, hymyilemiseen läpi tuskan ja kulissien pystyssä pitämiseen. Vaikka tavallaan tietää, että on ihmisiä, jotka välittävät voi silti tuntea itsensä maailman yksinäisimmäksi ja voi tuntua ylitsepääsemättömän vaikealta ottaa kehenkään yhteyttä. Kuolema. Se lopulta kuitenkin koskettaa niin monia ihmisiä. Meitä kaikkia joskus. Ihmisiä, joiden pienestäkin välittämisen eleestä olisi voinut olla suuri apu oikeassa kohdassa.

Kuka tahansa meistä voi olla joskus heikko. Se aina niin iloiselta ja elämänmyönteiseltä vaikuttava sukulainen tai ystävä, jonka kanssa kävit kaksi päivää sitten kahvilla. Nauravainen työkaveri tai naapurin tyttö. Kaikkea ei tarvitse jaksaa. Aina ei tarvitse pärjätä. Se ei tarkoita sitä, että pohjamutiin pitäisi jäädä rypemään. On vain niin paljon helpompi nousta ylös, kun ei ole yksin. Väestöliiton blogissa aiheesta on kirjoitettu otsikolla: Lakkaa pärjäämästä - ja ala elää. Apua voi saada yllättäviltäkin suunnilta, kun tunnustaa ettei pärjääkään. Minä olen opetellut jättämään turhan pelon pois. Pelon siitä mitä muut ajattelevat, jos en osaakaan sanoa tai tehdä kaikkea oikein. Tai jos en jaksa. Olemaan inhimillinen. Olemaan sosiaalisempi. Olemaan rohkeampi. Puhumaan vaikeistakin asioista. Vaikka ne sanoiksi puettuina ja ulos oksennettuina eivät ehkä vaikutakaan niin vaikeilta, suurilta ja tärkeiltä asioilta. Opittavaa vielä riittää.