Eilen meinasin olla jo hieman epätoivoinen. Epätoivo ja masennus yritti vallata mieltäni, kun vapaa helteinen viikonloppu avautui eteeni ilman suunnitelmia. Viimeinen viikonloppuni kahdenkymmenen ikävuoden puolella, ensi viikolla ikäni alkaa jo kolmosella alkavalla numerolla. Syntymäpäivät ovat olleet minulle aikuisiällä aina muutenkin ahdistavia, jo ilman kolmenkympin kriisejä. Kuten vuoden vaihteetkin. Pysäkkejä, jolloin suunta pitäisi olla selvillä kohti seuraavaa vuotta. Mutta täytän kyllä 30 vuotta ylpeänä, en haluaisi olla enää 20-vuotiaskaan. Olo vaan tuntui niin kovin yksinäiseltä.
Kesääkin on vielä jäljellä, mutta mies on viikonlopun töissä. Yötöissä, joten päivät hän nukkuu alakerrassa ja minä hiivin ja hissuttelen yläkerrassa.
Yhden auton perheessä pidempi viikonloppuseikkailu oli siis pois laskuista.
Onneksi satuin bongaamaan erään kaverin nettilinjoilta ja hänellä oli samankaltaisia ongelmia. Päätettiin siis lähteä yhteiselle seikkailulle.
Vietettiinkin tänään ihana kesäpäivä Espoon saaristossa, Isossa Vasikkasaaressa. Köpöttelyä metsässä, hyvää ruokaa, köpöttelyä kallioilla, jäätelöä rantakahvilasta ja lisää köpöttelyä. Ja sain koko päivän höpöttää koirista, liskoista, ötököistä ja matoviljelmistäni toisen eläinten ystävän kanssa!
Arkipäivät kun tulee vietettyä työpaikassa, jossa kenelläkään ei ole edes koiraa!? Miten se voi olla edes mahdollista yli kahdenkymmenen henkilön firmassa ja 600 000 koiran maassa? Samanhenkinen juttuseura on siis arkisin vähissä, kun en viitsi pitkästyttää heitä koira-aiheisilla höpinöilläni, torakka-, sirkka,- ja matoviljelmistäni puhumattakaan. Luonto ja eläimet ovat kuitenkin niin suuri osa elämääni ja vapaa-aikaani, että tunnen oloni toisinaan tukahdutetuksi. Ulkopuoliseksi ja yksinäiseksi. Sielläkin.
Kuulunkohan minä enää minnekään?