Syyskuussa laumaamme liittyi vahvistus Espanjasta. Kolmevuotias sekarotuinen uros. Azkabanin paimenkoiraksi me sitä kutsutaan. Koira, josta sain kaivattua seuraa niin lenkkipoluille kuin pidemmillekin vaelluksille. Iso musta turvaksi pimeimmillekin kujille.
Päätösten teko ei ole minulle helppoa, joten kolmannen koiran hankkiminen oli pitkä ja raskas prosessi. Tyhjyyden pelkoa, syyllisyyttä ja petturuutta. Yritin kuunnella sydäntäni. Pohtia "mitä minä haluaisin tehdä" ja "mitä minä tekisin, jos ei pelottaisi". Pitää ne mielessä ja toimia niiden mukaisesti. Nähdä itseni paikassa, jossa haluaisin olla. Tekemässä asioita, joita haluan tehdä. Mutta ei ole helppoa sydämen kuuntelu, varsinkin jos on ikänsä ollut tällainen analyyttinen pää-ihminen, että kaikki asiat pitää pohtia ja jahkailla. Miettiä läpi kaikkien päätösten worst-case-scenariot.
Elämä on lyhyt ja niin monesti kuulee ympäriltään, että ihmiset voivottelevat ja katuvat niitä asioita, joita eivät ole tehneet kuin niitä mitä ovat tehneet. Mutta silti minä pelkään tekeväni niitä virheitä ja vääriä päätöksiä niin paljon, että pelkään, että sen takia jätän jotain tekemättä ja kokematta.
Otin riskin. Tein ja tulen toivottavasti kokemaan.
Maailman yksinäisin tyttö ei ole enää niin yksinäinen ja muutakin valoa pilkahtelee jo tunnelin päässä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti