Damlataş-tippukiviluola

Kleopatra-rannan päädyssä sijaitsee Damlataksen tippukiviluola, johon päätin käydä eräällä kävelyretkelläni tutustumassa. Luola on paljon pienempi ja vaatimattomampi kuin vuorilla sijaitseva Dim-tippukiviluola. Pituutta luolalla on noin 50 metriä ja siellä on näyttäviä tippukiviä; luolan katosta roikkuvia stalaktiitteja sekä niiden alapuolelle, luolan pohjalle muodostuneita stalagmiitteja. Paitsi tippukivistä on Damlataksen luola tunnettu myös erikoisesta ilmastaan, joka on erittäin kosteaa ja hiilidioksidipitoista, sen vuoksi sillä väitetäänkin olevan terveysvaikuksia erityisesti astmaatikoille.

En kuitenkaan oikein saanut kiinni Damlataksen ilmapiiristä, enkä saanut loihdittua mieleeni samanlaista tarunomaista tunnelmaa kuin pidemmässä Dim-luolassa. Lisäksi turistijoukon työntyessä sisään kävivät luola ja sen pohjalle vievät portaat ahtaiksi. Kaunis paikka se kuitenkin oli ja ehdottomasti näkemisen arvoinen, mutta ei mitään verrattuna Dim-luolaan.
 

Meriretki

Varasimme meriretken kadunvarrella sijaitsevasta kojusta jo heti ensimmäisenä iltana, kävellessämme ravintolasta takaisin hotellille. Virhe. Olisi pitänyt luottaa paikallisten tuttaviemme suosituksiin tämänkin retken suhteen.

Matkaan lähdettiin Turkin kansallispäivänä 29. lokakuuta. Väkeä oli paljon liikenteessä, Turkin liput liehuivat ja satamassa oli ohjelmaa, jota paikalliset olivat kerääntyneet seuraamaan. Retkellä pysähdyimme Alanyan vanhalla telakalla sekä muutamalla eri luolalla; merirosvoluolalla, rakastavaisten luolalla ja fosforiluolalla. Saimme ihastella Kleopatra-rantaa ja Kale-kukkulaa mereltä käsin ja halukkaat pääsivät välillä mereen pulahtamaan. Pysähdyimme myös syömään Kleopatra-rannan päätyyn ja auringon laskiessa seilasimme takaisin satamaan. Retkellä olisi ollut mahdollista bongata myös kilpikonnia ja delfiinejä, mutta ne onnistuivat välttelemään laivaamme.

Kuulostaa hyvältä? Niin kuulosti meistäkin, kun varasimme matkaa ensimmäisen illan huumassa. Olisimme halunneet nähdä nuo paikat, delfiinit ja kilpikonnat, nauttia meri-ilmasta ja auringosta laivan kannella pötköttäen. Mutta reissu osoittautuikin levottomaksi risteilyksi, jossa retki-isäntä heitti väsynyttä turistiläppää ja pakotti osallistumaan hassunhauskoihin turistiohjelmiin. Tulipahan koettua, mutta ei koskaan enää. Rauhalliset mummoristeilyt ilman jumputtavaa musiikkia ovat enemmän minun makuuni. Ensimmäistä kertaa kohtasin myös todella töykeää ja törkeää käytöstä henkilökunnalta. Ihanahan merellä oli olla, mutta retkestä jäi huono maku ja tuttavuuksia, joihin en olisi koskaan halunnut tutustuvani.

Turkkilainen hamam

Seuraava reissu Alanyaan koittikin jo 26.10.-2.11.2013. Edellisen talven loma oli jäänyt pitämättä, joten lähdin tuhlaamaan käyttämättömät lomapäivät ja kesäinen matkatoverinikin lähti mukaan matkaan. Vaikka uuteen paikkaan tutustumisessakin on puolensa, on myös mukava palata vanhaan. Kesällä jäi näkemättä ja kokematta niin paljon. Melkein hävetti myöntää, että ensimmäisellä reissulla ei tullut käytyä edes hamamissa tai maistettua turkkilaista kebabbia. Mutta nyt, kun paikat olivat jo vähän tuttuja pääsimme heti vauhtiin. Tapasimme heti ensimmäisenä iltana vanhoja tuttuja, joihin tutustuimme kesäisellä reissulla. Astelimme myös tuttuun ravintolaan, joka olikin sinä iltana varattu yksityistilaisuutta varten, siellä oli käynnissä jonkin sortin kihlajaiset tai häitä edeltävä ilta. Kavereita varten oli kuitenkin ravintolan reunasta jätetty pari pöytää vapaaksi, jossa saimme seurata tapahtumia ja kohottaa ensimmäisen illan maljan sekä kysellä sen lomassa suosituksia hamam-paikoista. Vähän yllätyinkin kuinka sydämellisesti meidät otettiin vastaan ja ylipäätään muistettiin satojen muiden turistien joukosta. Varasimme hamamin heti seuraavaksi päiväksi ja matkalla hotellille varasimme vielä meriretkenkin tulevalle viikolle. Siitä lisää myöhemmin.

Hamam oli mukava kokemus. Aluksi kävimme muutamassa erilaisessa saunassa; tavallisessa saunassa ja parissa erilaisessa höyrysaunassa ja lilluttelimme porealtaassa. Sitten alkoi varsinainen käsittely. Rentouduimme hetken lämpöisellä marmoripöydällä maaten, kunnes pesijä tuli kuorimaan pesukintaalla kuollutta ihosolukkoa pois. Sen jälkeen oli vuorossa saippuapesu ja uppouduimme saippuavaahtoon. Otimme erikseen vielä toisen kuorinnan, jossa vartalo hinkattiin päästä varpaisiin perinteisemmällä kuorinta-aineella, joka jätti ihon todella pehmeäksi. Pesujen jälkeen rentouduttiin hetki lasillisen äärellä, jonka jälkeen oli vuorossa vielä rentouttava öljyhieronta. Päästä varpaisiin sekin. Päätteeksi tilasimme erikseen vielä kasvohoidon ja naamion. Aikaa koko hoitoon vierähti pari tuntia.

Omalla kohdallani sekä pesijöiksi että hierojiksi osui vain miehiä, eikä missään vaiheessa paljon kyselty haluaako mies- vai naispesijöitä ja hierojia. Naisenkin olisi varmaan saanut pyydettäessä. Meno oli kyllä aika haipakkaa välillä. Hamamissa oli jonkin verran asiakkaita, mutta omaa vuoroaan ei tarvinnut juurikaan odotella. Olisin kyllä toivonut ehkä vielä hieman rauhallisempaa ja kiireettömämpää tunnelmaa. Tässä hamamissa myös mies- ja naisasiakkaat olivat samoissa tiloissa, jossain on kuulemma myös paikkoja, joissa naisille ja miehille on omat puolensa. En edes muista mikä paikan nimi oli tai missä se sijaitsi. Käsittääkseni jossain sataman lähistöllä. Meidät haettiin hotelliltamme sekä käsittelyn päätteeksi vietiin takaisin. Hamamissa ei kuljeta kamera kaulassa, joten kuvia ei sieltä ole.

Hoidon jälkeen oli oikein rentoutunut, puhdas ja pehmeä olo. Raukea. Loppupäivän teki mieli vain silitellä omaa pehmoista ihoaan. Illalla kävimme vielä syömässä hyvin, vaikkakin viinipullo aterian kyljessä olikin ehkä liikaa minulle ja seuraava päivä tulikin keskityttyä vain rannalla auringossa lepäilyyn.

Dim-tippukiviluola

Seikkailun makuun päästyäni kyselin vinkkejä ystävältäni, joka on työskennellyt Alanyassa matkaoppaana. Hän suositteli minulle retkeä vuoristoon ja Dim-joelle. Otinkin siis suunnan ylös kohti vuoristoa ja Dim-luolaa.

Dim-tippukiviluola sijaitsee noin 12 kilometrin päässä Alanyan keskustasta. Se on maailman neljänneksi suurin yleisölle avoinna oleva tippukiviluola. Ensimmäiset tutkijat tutkivat luolaa jo 1896, mutta yleisölle luola avattiin vasta 1999. Itse luolan arvellaan muodostuneen peräti miljoona vuotta sitten.

Sisällä on kaksi luolaa, joista toinen on vaatimattomampi pieni onkalo ja toinen yli 300 metriä pitkä luola, jonka perällä on pieni kirkasvetinen järvi. Viileässä ja kosteassa luolassa kuljetaan ylös alas pitkin valaistuja kävelysiltoja. Rappusten ramppaaminen otti jo voimille, mutta onneksi sai välillä vain pysähtyä ihmettelemään huikeita näkymiä. Tippukivien stalagmiitit ja stalagtiitit ovat muodostaneet uskomattomia muodostelmia ja tuntuikin kuin olisi astunut keskelle Morian kaivoksia, Tolkienin Tarussa Sormusten herrasta. Valaistuksesta huolimatta luolassa oli hämärää ja oman lisän tarunomaiseen tunnelmaan toi huilisti, jonka soitto kaikui luolan korkeasta katosta ja seinistä.

Löysin YouTubesta videopätkän Dim-luolasta, jossa kuuluu taustalla huilumusiikkia, mutta tiedättehän, että ei sellaista paikkaa ja tunnelmaa voi vangita millään kameroilla...



Alkuperäinen suunnitelmani oli ottaa taksi ylös vuorille ja mahdollisesti toinen taksi alas sieltä. Onnekseni kohdalleni sattui mukava taksikuski, joka lähti paikallisoppaakseni mukaan luolaan, osoittaen siellä kaikki kuuluisimmat muodostelmat ja ystävällisesti tarjoutui kantamaan jopa reppuani. Luolasta ulostauduttuamme istahdimme läheiselle terassille juomaan vettä ja jatkoimme ajelua. Matkalla rupattelimme turkkilaisten arjesta ja tavoista, taksikuskin perheestä, harrastuksista ja työnteosta. Taksikuski halusi näyttää minulle vielä Dim-joen sekä padon ja alkuperäinen suunnitelmani luolassa piipahtamisesta venähtikin tuntien mittaiseksi ajeluksi. Eikä taksikusi ottanut kiertoajelusta edes ylimääräistä hintaa.

Päivä oli totisesti täynnä yllätyksiä, enpä olisi uskonut, että löydän itseni vielä kamelin selästäkin. Matkalla taksikuski pysähtyi juttelemaan tutun kamelimiehen kanssa. Koska en ymmärtänyt paikallisten miesten kuulumisten vaihdosta mitään, menin katsomaan kamelia ja pian huomasinkin jo istuvani sen selässä. Sain hieman ylimääräisiä sydämentykytyksiä, kun kamelimies lähtikin taluttamaan kamelia pitkin vuoristotietä. Olin nimittäin jättänyt reppuni taksin kyytiin ja repussa olivat kamerani ja rahapussini. Päätin kuitenkin kerrankin tarttua hetkeen ja nauttia tilanteesta sekä vuoristomaisemista kamelin selässä. Kävimme näköalapaikalla kääntymässä rupatellen kameleista ja palatessamme taksikuski olikin lähtöpaikalla kiltisti odottelemassa. Reppuni, kamerani ja rahapussini rahoineen olivat tallessa.

Nähtävää olisi vielä riittänyt, mutta lopulta piti alkaa kiirehtimään takaisin hotellille, koska olin varannut jo ennakkoon seikkailupäivän päätteeksi hotellin kylpylästä jalkahoidon, josta huolehtivat Garra Rufa -kalat. Ja juuri, kun pääsin vasta vauhtiin, olikin seuraavana päivänä jo kotiin lähdön aika. Yksi viikko ei riitä mihinkään.

Alanya Turkki 27.7.-3.8.2013. Uskomaton reissu, josta sain paljon rohkeutta, voimaa ja itseluottamusta, mukavia muistoja, joiden avulla jaksoi taas paremmin palata arkeen. En olisi ikinä uskonut kuinka sydäntä raastavan paljon jäin Turkkia kaipaamaan. Tai en ehkä varsinaisesti Turkkia itsessään vaan sitä hyvää oloa ja vapautta, kun ei tarvinnut huolehtia mistään tai kenestäkään. Sai vain vaeltaa, olla yksin ja viihtyä oman itsensä seurassa. Tuntea itsensä hyväksi ja iloiseksi ja tutustua niin helposti uusiin ihmisiin.

Kale-kukkula

Seikkailu odottaa napinpainalluksen päässä.

Matkatovereideni suunnatessa rannalle aurinkoa palvomaan, nappasin minä taksin ja suuntasin ylös Kale-Kukkulalle. Kale-linnake sijaitsee noin 250 metriä merenpinnan yläpuolella ja ylhäältä avautuvat hienot näkymät Alanyan ylle. Ylös pääsee taksilla tai bussilla ja toki myös kävellen, mutta se ajatus oli hieman liikaa heinäkuun paahtavassa helteessä. Matkalla linnoitukselle sijaitsee pieniä kahviloita ja ravintoloita sekä myyntikojuja, joissa kaupataan käsitöitä ja matkamuistoja.

Ihasteltuani maisemia jonkin aikaa linnoituksen juurelta käsin lähdin vaeltamaan omia polkujani pitkin pöpelikköä, tarkoituksenani bongata liskoja. Kyselin Alanyassa aikaisemmin vierailleilta kavereiltani ovatko he nähneet liskoja, mutta kukaan ei tunnustanut. Ehkä he eivät ole osanneet katsoa. Turkissa vilistää useita erilaisia liskoja, gekkoja ja kameleontteja. Kale-kukkulan kiviset rinteet vaikuttivat ihanteellisilta paikoilta liskoille ja muutaman niistä onnistuinkin kameraani tallentamaan.

Vuorella oli myös tuhansia sirkkoja, jotka pitivät korvia huumaavaa siritystä. Olin niin keskittynyt liskojen bongaukseen, etten huomannutkaan kuinka paahde alkoi käymään voimille ja nestehukka vaivata. Hiki valuen ja kädet täristen raahauduin pois pöpeliköstä ja istahdin juomaan pullon vettä erään ravintolan terassille.

Videolle yritin tallentaa muiston tilanteesta, kun rukouskutsut kaikuvat kaanonissa alhaalta kaupungista, mutta sirkkojen korvia huumaava siritys miltei peittää nekin alleen.

 

Terassilta jatkoinkin matkaa alas kukkulalta taas ihan tietä pitkin. Matkalle osui viehättäviä maisemia, rakennuksia ja kotieläimiä koirista kanoihin. Totisesti minun paikkani; ihailla maisemia, luontoa ja eläimiä, saaden samalla liikuntaa ja sitä aurinkoakin.

Tunsin vahvasti samaistuvani tähän kulkijaan. Molemmat kuljimme omiin ajatuksiimme keskittyneinä pusikoita ja kivetyksen reunoja tutkien ja etsien; minä liskoja, kana mitä lie.
 

Niin kauas kuin (Turkin)pippuri kasvaa

Pitkän blogihiljaisuuden jälkeen on ehkä avata hieman tuota reissua, johon retrokaunokaisen kanssa matkattiin, Turkin Alanyaa. Blogihiljaisuuden aikana siellä tuli käytyä lepuuttamassa hermoja itseasiassa pariinkin otteeseen...

Ensimmäinen ilta ja kosketus mereen.

"Tämä on laulun ilta, ajatteli Nuuskamuikkunen.

Uuden laulun, jossa on yksi osa odotusta, kaksi osaa kevätkaihoa ja loput vain
hillitöntä huumaa siitä, että saa vaeltaa, olla yksin ja viihtyä oman itsensä seurassa."
- Tove Jansson, Näkymätön lapsi

Alanyassa olin käynyt aikaisemmin noin 20 vuotta sitten vanhempieni kanssa. Itse kaupunki on ehkä liian turistikohde minun makuuni, mutta ihan kaupungistakin löytyy Kale-kukkula ja taksimatkan päästä lisää vuoristoa ja luontoa. Turkkilaiset ihmiset ovat myös hyvin ystävällisiä ja heidän kanssaan on helppo ystävystyä. Heinäkuu Alanyassa on tukahduttavan kuuma. Jo matkalla Antalyan lentokentältä Alanyaan lämpömittarit näyttivät yli 40 astetta ja levähdyspaikalla tuskastelin, että mitä olenkaan mennyt tekemään, en millään kestäisi sellaisessa paahteessa viikkoa. Lämpöön kuitenkin tottui hiljalleen ja parin päivän kuluttua paahteessa pystyi jo liikkumaan muuallekin kuin mereen tai uima-altaalle.

Matkatoverini viihtyivät enemmän joko altaalla ja rannalla tai shoppailemassa. Minä taas tunnustelin muutaman päivän, että uskallanko lähteä yksin laajentamaan reviiriäni. Heinäkuun paahtava aurinko aiheutti minulle aurinkoihottumaa, joten jouduin pahimman porotuksen ajan viettämään muutenkin varjoissa. Yksin liikkuminen muutoin ei ole minulle mikään ongelma. Viihdyn yksinäni seikkailemassa ja viikon aikana tarvitsee hieman omaakin rauhaa.

Eräs ilta lähdimme tutustumismatkalle Kale-kukkulalle. Huruttelimme taksilla ylös pitkin kapeita vuoristoteitä ja ehdimmekin sopivasti ylös ihailemaan auringonlaskua. Viilenevässä illassa kävelimme vuorelta alas, katsellen kuinka yö laskeutuu Alanyan ylle ja kaupungin valomeri syttyy loistoonsa.

Tutustumismatkasta rohkaistuneena päätin suunnata ylös Kalelle seuraavana päivänä valoisan aikaan. Paikallisilta yritin selvitellä mikä olisi paras paikka bongailla liskoja ja kun sanat eivät riittäneet otettiin kynä ja paperi avuksi (tiedoksi, että lisko on turkiksi kertenkele). Retkestä Kalelle lisää seuraavassa kirjoituksessa.